Helmikuun kirjahelmet
Sarjassamme kirjastolaiset vinkkaavat kirjoja, julkaisemme tässä postauksessa helmikuussa somekanavillamme vinkatut lukuhelmet kaikkien kätevästi löydettäväksi tästä yhdestä paikasta. Meillä on monta vinkkaajaa, joten kirjoja on laidasta laitaan kuten aina - jokaiselle jotakin.
L. M. Montgomery: Pieni Runotyttö, WSOY, suom. I. K. Inha,
Runotyttö maineen polulla, WSOY, suom. I. K. Inha ja
Runotyttö etsii tähteään, WSOY, suom. Laine Järventaus-Aav
Minulle Runotyttö-kirjat ovat merkinneet aina paljon. Mieluummin puhuisin Emilia-kirjoista, sillä jo sanalla ”runotyttö” on meidän koti-Suomessammekin vinoiltu aloitteleville jopa loistaville kirjailijoille. Kirjat askarruttivat ajatuksiani jopa niin paljon, että tein kauan sitten niistä opinnäytetyöni yliopistossa. Silloinen seminaariohjaajani ote asiaan ei varsinaisesti ollut kannustava: ”Tyttökirjoja? Ajattelitko tällä tutkimusaiheella oikeastaan läpäistä tutkinnon?” Kommentti sisuunnutti, ja onneksi tässä välissä jo ohjaajakin vaihtui niin, että räpistelin kirjallisuustieteen tutkinnon läpi L. M. Montgomeryn Emilian kanssa.
Tässä on siis klassikko, joka kannattaa kaivaa varastosta eri ikäisenä ja lukea uusin silmin. Monella ovat muistoissa Montgomeryn Anna-kirjat, jotka ovat kasvattaneet suosiotaan myös kirjasarjasta tehdyn uudehkon elokuvasarjan ”Anna A lopussa” myötä. Vihervaaran Anna ja Uudenkuun Emilia ovat oikeastaan hyvin erilaisia sankarittaria. Älykkyys, oikeamielisyys, luovuus ja luonnon rakastaminen ovat heille molemmille tyypillisiä, mutta muutoin he poikkeavat toisistaan. Emiliassa korostuu salaperäisyys, luovuus, kunnianhimo, yksinäisyys, jopa tietynlainen mystisyys. Kirjoissa kuvataan usein Emilian keijumaisuutta, jopa peikkomaisuutta, kun hän vaeltelee metsissä ja niityillä omaan maailmaansa vajonneena ja siitä voimaa ammentaen. Emilian henkilöhahmo on yllättävän vahva, jopa anarkistinen. Kirjoittava luova tyttö, joka päättäväisesti nousee kirjoittaen ”alppipolkuaan” on ajankuvan tyttökirjallisuudelle epätyypillinen. L.M. Montgomery on peilannut juuri Emiliaan paljon omia tunteitaan ja kokemuksiaan aikansa kirjoittavana naisena.
Emilia-kirjoissa käsitys kuolemasta ja elämästä ja koko elämänkatsomus on myös ajalleen epätyypillinen. Usein se on hyvin luonnontieteellinen, ei vain uskonnollinen. Elämään liittyy myös mystisiä piirteitä, selittämättömiä tapahtumia. Kirjoissa ne liitetään vahvasti Emilian persoonan luovuuteen ja herkkyyteen kokea muutakin kuin arkitodellisuus. Emilian tietyt näyt ja mystiset pienet kykyjen väläykset jäävät selittämättömiksi, ja usein niistä vahvimmat liittyvät auttamiseen ja ihmismielen ohjaamiseen oikeaan suuntaan. Mystiikkaa näiden kokemusten jälkeen häivytetään uskonnollisella toteamuksella ”Jumala ohjaa”, mutta itsekseen Emilia miettii: mikä häntä ohjaakin, se on hyvää, koska tapahtuu oikeus, valitaan oikea suunta elämässä. Samalla hän varsinkin lapsena kokee myös pelon tunteita omien omituisten kykyjensä edessä. Hän ei voi hallita niitä. Luovuus ja inspiraatio kuvataan Emilian kauneuden tai tunteen kokemuksena, joka on ikään kuin verhoa raottasi johonkin suurempaan maailmaan. Näitä kokemuksia Emilia kaipaa ja etsii, toisin kuin mystisiä ikään kuin ulkoapäin tapahtuvia ohjeita, joita hän saa vain harvoin.
L. M. Montgomeryn tapa kirjoittaa on nautittavaa ja soljuvaa: jännitystä, huumoria, romantiikkaa, ihmissuhteita, ironiaa ja sukulaissuhteita (suku on pahin ja paras). Pienistä tapahtumista kasvaa isoja tarinoita, jotka rakentavat nämä kolme kirjaa ahmittavaksi trilogiaksi. Ensimmäisessä osassa kuvataan Emilian lapsuutta Uuden Kuun sukutalossa, toisessa Emilian varhaisnuoruutta, opiskelua ja asumista Salisburyssa, ja kolmannessa osassa Emilia on aikuinen, joka jatkaa määrätietoisesti oman tiensä etsintää ja kirjoittamistaan.
Minulle ehkä tärkeimmiksi ja merkittävimmiksi osiksi nousevat sarjan ensimmäinen ja kolmas osa. Pieni Runotyttö -kirjassa pikku Emilian sopeutuminen rakkaan yksinhuoltajaisän kuoltua Murrayn suvun omistamaan salaperäiseen ja vanhanaikaiseen sukutaloon Uuteen Kuuhun on sekä taistelua että onnistumista. Talon valtiatar, Elisabeth-täti, ei ole täti helpoimmasta päästä, ja yksinäisyys ja epäoikeudenmukaisuuskin kohtaavat usein tädin ja Emilian kovin erilaisten odotusten, arvojen ja ajatusmaailmojen törmäyksessä. Yksinäisyys ja ystävyys, luovuuden ja kauneuden tavoittelemisen kaipuu johtavat Emilian usein tädin ja sukunsa muiden jäsenten kanssa herkullisiin tilanteisiin, joissa lukija milloin on raivoissaan, milloin tuntee suurta helpotusta, kun ratkaisu riitaan tai kiperään tilanteeseen löytyy.
Kolmannessa osassa (Runotyttö etsii tähteään) mielenkiintoista on kirjailijanuran alun erilaisuuden ja yksinäisyyden tunne. Kuinka arvomaailmat voidaan yhdistää: voiko luova, älykäs nainen löytää rakkauden? Tässä kirjassa sivujuonet ovat myös hyvin mielenkiintoisia ja sisältävät yllätyksiä ja arvoituksia, jotka ehkäpä ovat jo yltiöromanttisia, mutta silti kovin mielenkiintoisia, ja toimivat koko ajan lankoina päähenkilön elämän suunnan kuvaukselle. Pääasiana, joka minulle jää tätä kirjaa lukiessa, on rakkauden ja ystävyyden tärkeys, vaikka ihminen onkin aina loppujen lopuksi yksin. Yksinäisyys ja yksinolo kuvataan hienosti, ja määrätietoisesti ne erotetaan toisistaan. Toisena tärkeänä asiana on luovuuden kontrollointi tai tukahduttaminen, joka voi tulla tuhoisaa ihmiselle. Montgomery ikään kuin alleviivaa tässä vaikeita valintoja, joita Emilia tekee säilyttääkseen luovuuden ja kirjoittamisen riemun.
Oletko lukenut Emilia-kirjoja ja milloin? Lue ne nyt ensi kertaa tai uudestaan. Löytönä ne ovat helmiä. - Heini
Elizabeth Strout: Olive, taas, Tammi 2021 suom. Kristiina Rikman
Heinin kirjavinkeissä:
Joku kirjablokkari kirjoitti nasevasti Olive, taas -kirjasta: ”Rakkauden tiet ovat arvaamattomat”. Tämä kuvaa kirjan sanomaa niin hyvin! Jotta en karkottaisi tai antaisi aivan väärää kuvaa Stroutin tuotantoon tutustuville ihmisille. niin mistään romanttisen rakkauden pilvilinnoja kuvaavasta kirjasta ei ole kyse. Elizabeth Stroutin kirjoissa kuvataan hyvinkin realistisesti pikkukaupungin asukkaiden elämää ja arkea iloineen ja suruineen. Tyyli on toteavaa ja selkeää, kaunistelematonta ja arkirealistista, mutta usein naurunpilke ja jopa ironia pälyilevät taustalla.
Olive taas -kirja koostuu novelleista. Oliven tarina ikään kuin kytkee nämä tarinat toisiinsa. Olive itse saattaa puuttua jostain novelleista kokonaan, vilahtaa taustalla tai sitten olla keskushenkilönä novellissa.
Aikaisemmassa tuotannossaan Elizabeth Strout on jo tutustuttanut lukijaa Oliveen, mutta kirjan voi lukea täysin itsenäisenä teoksena. Jotkin asiat ehkä jäävät ensi kertaa Oliveen tutustuttaessa hiukan hajanaisiksi ja avoimiksi, mutta myös muunlaista palautetta olen kuullut tästä asiasta kuten: ”Ei haittaa yhtään” ja ”Mitä?”. Toisaalta jos ihastuu Stroutin omaan tyyliin ja ilmaisuun, lukee tämän kirjan jälkeen varmasti hänen aikaisempaa tuotantoaan ja ehkä tutustuu Oliveen nuorempana.
Tässä novellikokoelmassa Elizabeth Strout kertoo Oliven vanhuudesta. Muut novellit käsittelevät upeaan, selkeään tyyliin ihmisiä ja ihmissuhteita. Tavallinen elämä on suuri kertomus. Oikein ilmaistuna se hykerryttää, itkettää ja tunteiden kirjo on laaja. Stroutin novellien ihmiselämän surut ja ilot ovat isoja asioita, samalla lukija kohtaa yhä uudelleen omassa mielessään ajatuksen elämän kirjosta ja miten pienistä asioista voi tulla koko elämää leimaavia taakkoja, joita ei edes huomaa ennen kuin ne katoavat tai ratkaisu löytyy jostain aivan arkisesta tapahtumasta.
”Rakkaus” -sanan alle liitän kirjaa lukiessa parisuhteet, perheet, ystävät, lapset, eläimetkin. Rakkaus merkitsee myös elämää ja sen pieniä ja suuria arjen iloja, jotka usein jäävät huomaamatta ja paljastuvat vasta kun ne menetetään.
Olive itse onnistuu novelleissa luomaan jälleen jonkinlaisen suhteen poikaansa ja tämän perheeseen, lisäksi hän saa vielä kokea uuden avioliiton ja parisuhteen, jonka kuvaus on oivaltava. Uuden parisuhteen kautta käsitellään myös aikaisempaa avioliittoa ja siihen liittyviä kipupisteitä. Hykerryttäviä ovat novellit esimerkiksi pariskunnasta, joka ei eroa, mutta ei vuosikymmeniin juuri vaihda sanaakaan ja vetävät taloonsa rajat ilmastointiteipillä omiksi tiloikseen. Kun mies kuolee nainen kaipaa häntä kovasti. Tai erään tytön salainen rakkaus ja ihailu vanhempaa miestä kohtaan tai ”ulkomaalaisuusasia”, jota käsitellään hyvin humoristisesti ja oivaltavasti pikkukaupungin jymähtäneessä arvomaailmassa. Vanheneminen ja siihen liittyvät luopumisen ja menetyksen tunteet on osattu kuvata aivan loistavasti.
Kukaan, ei edes Olive, ei voi välttää sairautta, palvelutaloa, kuolemaa eikä virtsankarkailusuojia. Yksinäisyys onkin sitten toinen asia. Löytyykö joku vielä silloinkin vierelle, kun olet vanha ja sairas ja millä mielin mietit elämääsi sen loputtoman pitkissä tai pienen hetken kestävissä viimeisissä ajatuksissa. Kaikki tämä kuvataan niin kauniisti ja silti sen verran keveästi ja toteavasti, että Stroutin kirja onnistuu välttämään kaiken sentimentaalisen ja säilyttämään puhtaan ja kirkkaan ilmaisunsa jokaisena lukuhetkenä.
Kuvassa Kerttu Horila: Kaksi tyttöä. Ja Heini
Ragnar Jónasson
- Pimeys, Tammi, 2021, suom. Vilja-Tuulia Huotarinen
- Saari, Tammi, 2021, suom. Oona Nyström
- Sumu, Tammi, tulossa helmikuussa 2022, suom. Oona Nyström.
Vasten tahtoaan ennenaikaisesti eläköitymässä oleva rikosetsivä Hulda Hermannsdóttir etsii trilogian ensimmäisessä osassa kadonnnutta turvapaikanhakijaa, jonka kohtalo ei tunnu kiinnostavan ketään.
Sarjan kaksi muuta kirjaa avaavat Huldan historiaa tarkemmin ja paljastavat hänen elämänsä tragediat, joihin ensimmäisessä kirjassa usein viitataan.
Kirjoissa lomittuvat luontevasti Huldan surullisen ankea yksityiselämä, jota hän täyttää työllä, upeasti kuvattu Islannin karun kaunis luonto, kirjan henkilöiden tarinat ja rikos. Rikos, joka vain tapahtuu. Huonoa tuuria.
Perussävy kirjoissa on synkkä, mutta raakuudella niissä ei mässäillä.
Kirjat ovat herättäneet lukijoissa keskustelua naiseuden ja Huldan iän alleviivaamisesta. Minua se ei häirinnyt.
"Pimeys" päättyi dramaattisesti todelliseen yllätykseen ja luin Saaren malttamattomana heti perään, enkä pettynyt. Huldan sympaattinen hahmo ja reippaasti etenevä juoni saivat hotkaisemaan Saaren yhdellä lukukerralla.
Hulda-trilogian eteneminen kronologisesti taaksepäin koukuttaa ja tuskin maltan odottaa, milloin saan Sumun käsiini. Kustantaja ennustaa viimeisen kirjan "kauhua hipovan jännitteen ylittävän korkeatkin odotukset. Trilogian kylmäävä huipennus" - Anne
Keyes, Daniel: Kukkia Algernonille, WSOY 1985, suom. Hilkka Pekkanen
Kommentit
Lähetä kommentti