Omituisten opusten kerho - kirjavinkkejä arjen nyrjäyttävästä kirjallisuudesta
Tällä kertaa tein Järvenpään kirjastoon näyttelyn, joista muodostui kuin vaivihkaa listaksi joistakin suosikkikirjailijoistani. Näitä kirjoja yhdistää mielestäni tietty outous – kirjailija on kuvitellut jotain, mitä en itse osaisi kuvitella. Omituisuus tai outous ei tarkoitakaan minulle mitään negatiivista, vaan pikemminkin uuden löytämisen iloa. Osa teoksista on kokeellisia, osa taas hyvinkin perinteisesti juonivetoisia.
Koko listani on alinna, ja siitä voi poimia muutakin luettavaa. Erikseen esittelyssä on neljä hyvin erilaista teosta – kaikki arjen nyrjäyttävää ja toisenlaisiin maisemiin vievää kirjallisuutta. Esitellyt teokset ovat Siiri Enorannalta, Harry Salmenniemeltä, Daniil Harmsilta ja Leena Krohnilta. Otin mukaan uutta ja vanhaa tasapuolisesti. Muitakin vielä olisi vaikka kuinka, mutta seuraavalla kerralla sitten!
Siiri Enorannan Maailmantyttäret (2022) on romaani, jonka jokaisen täytyisi lukea. Se kertoo katastrofien jälkeisestä maailmasta, jossa ihmiskunta on onnistunut järjestämään asiat luonnon ja toisten ihmisten kannalta kestävällä tavalla. Utopioita on nykykirjallisuudessa ja ehkä vanhemmassakin kirjallisuudessa harvassa, joten siksi teos on mielestäni poikkeuksellinen. Teos muistuttaa, että maapallon nykytilanne on itseaiheutettua, ja tästä sotkusta on myös reitti ulos – yhteistyö. Teoksen parasta antia onkin kestävän elämäntavan kuvaus. Lisäksi arvostan teoksen moninaisia henkilöhahmoja.
Jos poukkoilette hyllyjen välissä tätä teosta etsimässä, niin löydätte sen nuortenosastolta. Sieltä löytyvät myös muut Enorannan kirjat - esimerkiksi Nokkosvallankumouksessa ollaan hyvin dystooppisissa maisemissa ja raskaiden teemojen parissa, mutta Enoranta onnistuu silti tuomaan teokseen mukaan riipaisevan rakkaustarinan.
Enoranta on palkittu esimerkiksi Lasten ja Nuorten Finlandia-palkinnolla – ja täysin ansaitusti. Jos Enorannan tuotanto ei ole tuttu, suosittelen hänen teoksiaan esimerkiksi Johanna Sinisalon, Piia Leinon tai Emmi Itärannan ystäville – mutta sillä erotuksella, että Enorannalla on ainakin Maailmantyttärissä tarjolla enemmän toivoa.
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Ei liene liioiteltua sanoa, että Harry Salmenniemi uudisti Uraanilampullaan (2017) suomalaista novellistiikkaa varmoin ottein. Niminovelli viittaa Juhani Ahon klassikkonovelliin ”Siihen aikaan kun isä lampun osti”, ja novelli on myös kirjoitettu vanhahtavaan tyyliin. Tässä novellissa outoa ja mystistä valoa hehkuu huikaisevan kirkas uraanilamppu. Novellikokoelmassa aiheet vaihtelevat – esimerkiksi novellissa ”Fantastinen salaatti” kuvataan salaattiateriaa, jossa on runsaasti erilaisia erikoisiakin ainesosia. Tästä erinomaisesta salaatista ja sen raaka-aineista keskustellaan paneutuneesti koko novellin ajan.
Salmenniemen novellit ovat vaivihkaisen ilkikurisia, ja tulkittavaa löytää niin halutessaan paljon. Esimerkiksi voi miettiä, mitä uraanilamppu voisi symboloida tai mille salaattinovelli nauraa. Novelleista voi kuitenkin nauttia myös kielen tasolla, mikäli jokaista novellia ei halua jäädä tutkiskelemaan tarkemmin.
Salmenniemi on tullut tunnetuksi kokeellisuudestaan. Uusimmassa teoksessa Varjotajunta (2023) leikitellään autofiktiolla, ja hänen runoteoksensa tutkiskelevat usein esimerkiksi kieltä ja assosiaatioita (kuten Texas, Sakset -niminen kokoelma). Uraanilampulla alkanut novellisarja on saanut myös jatkoa teoksilla Delfiinimeditaatio, Uhrisyndrooma ja Asiakaskoralli. Jollain lailla ne kaikki peilaavat nykyajan ilmiöitä, mutta ihanan kärjistetyistä ja vinksahtaneista näkökulmista.
Daniil Harms: Sattumia
Daniil Harmsia ei voi ohittaa, kun puhutaan kirjallisuuden omituisuuksista. Tämän absurdiuden ikiklassikon tarinat näkivät päivänvalon 1930-luvun Neuvostoliitossa aikana, jolloin taiteen ihanteena oli sosialistinen realismi. Tarinat ovat päättömiä, ja niissä voi tapahtua mitä tahansa. Viranomaisten mielestä ne lienivät myös vaarallisia, sillä kirjailija kuoli vankeudessa vuonna 1942.
Absurdit tarinat voikin halutessaan nähdä myös neuvostojärjestelmän kritiikkinä, sillä tarinoissa toistuvia teemoja ovat yllätyksellisyys, kuolema ja väkivalta sekä tietynlainen tunnekylmyys. Asioita vain tapahtuu, eikä niille mahda mitään. Teksteistä nauttimiseen ei silti mielestäni tarvita Neuvostoliiton historian tai yhteiskunnan tuntemusta.
Väkivallasta huolimatta tarinat ovat mahdottoman hauskoja, jos pitää absurdista huumorista. Kovin herkille teosta en ehkä suosittele, mutta teoksen väkivalta on toisaalta niin omintakeista ja etäännytettyä, ettei se tule ihon alle samalla tavalla kuin realistinen väkivallalla mässäily. Teos sopii myös lyhyiden juttujen ystäville, sillä novellit ovat lyhyimmillään lauseen tai kahden mittaisia.
Yhdessä suosikkitarinoistani klassikkokirjailija Puškin ja hänen poikansa putoavat vuoron perään tuoleilta. Näky on konkreettisuudessaan helppo kuvitella näyttämölle, mikä pätee moniin muihinkin Harmsin tarinoihin. Toinen mainio tarina alkaa näin:
”Olipa kerran punatukkainen mies, jolla ei ollut silmiä eikä korvia. Hänellä ei liioin ollut hiuksia, joten häntä sanottiin punatukkaiseksi tietyin varauksin.”
Tarinassa pohditaan, kuka mies oikeastaan oli, ja olikohan häntä lainkaan olemassa. Lopulta kertoja päättää, että on parasta olla puhumatta hänestä. Tämä sopii hyvin myös neuvostojärjestelmän kritiikiksi – ihmisten katoaminen jäljettömiin kun ei siihen aikaan ollut lainkaan tavatonta.
Harmsia ei voi täysin verrata kehenkään toiseen kirjailijaan, koska vain harva kirjoittaa näin tiiviisti ja absurdisti. Mieleen tosin tulevat esimerkiksi Monty Python -ryhmän elokuvat ja sketsit, jossa söpö valkea kani saattaakin olla julma tappaja, tai espanjalainen inkvisitio rynnistää ties mihin tilanteeseen. Ehkä siis Monty Pythonin fanit saattaisivat nauttia myös Harmsin tarinoiden absurdeista käänteistä.
Leena Krohn: Tainaron
Leena Krohn on julkaissut mittavan määrän teoksia, esimerkiksi romaaneja ja esseitä. Tainaron on alkupään tuotannon klassikko vuodelta 1985. Tässä kotimaisen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvassa klassikkoromaanissa kirjoitetaan unenomaisia kirjeitä, ja koko romaani koostuu näistä kirjeistä. Krohnin upea kieli on kaunista ja omintakeista samalla aikaa.
Tainaronissa on satumaiset hahmot, rakenne ja kieli, mutta kuitenkin se on selvästi aikuisille suunnattu teos. Hahmot ovat jonkinlaisia ihmisen ja hyönteisen sekoituksia, ja teos on täynnä kukkia, kuhinaa, erilaisia lajeja – mutta myös katuja, tungosta, rakennuksia ja erilaisia työtehtäviä. Ollaan kiehtovassa hyönteisihmisten kaupungissa, välimaastossa, jolle ei ole muuta nimeä kuin Tainaron.
Teoksen kielestä ja maailmasta tulevat mieleen Kristina Carlsonin teokset (esimerkiksi jäkälätutkijasta kertova William N. päiväkirja, 2011) ja Pertti Saloheimon suhteellisen tuore teos Meren ja tulivuoren välissä (2022). Ehkä myös vähän Jyrki Vainosen tapa kirjoittaa. Kaikki tutkailevat omalla tavallaan ihmisen suhdetta luontoon, teokset ovat usein lyhyitä, kieli runollista ja tiivistä. Ehkä Tainaron on innoittanut kaikkia heitä kirjoittamaan omanlaisensa maailmat.
Muut vinkit
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Italo Calvino: Paroni puussa
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa
Johannes Ekholm: Planet Fun Fun
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Piia Leino: Yliaika
Stanisław Lem: Kyberias
Antti Salminen: Lomonosovin moottori
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Laurence Sterne: Tristam Shandy: Elämä ja mielipiteet
Maarit Verronen: Karsintavaihe
Jaakko Yli-Juonikas: Tahdon murskatappio
Teksti ja vinkit: Anna Borgman
Kommentit
Lähetä kommentti