Heinäkuun kirjavinkit 2023
Heinäkuussa kirjastomme somekanavilla vinkattiin seuraavia teoksia, hyviä lukuhetkiä loppukesään!
Liisa Kallio, Soili Perkiö: Vallattoman laivan laulut, WSOY, 2023.
Crispin Boyder: Jännät hait, Tammi 2023, suom. Sari Kumpulainen.
Vallattoman laivan laulut, lorut ja kuvat Liisa Kallio, sävellykset Soili Perkiö, leikkiohjeet Liisa Kallio, Soili Perkiö ja Piia Säpyskä.
Vallattoman laivan miehistössä on monenlaista väkeä merirosvoprinsessa Persiljasta kannenkuuraaja Kirveliin ja heidän kanssaan pääsee lasten mielikuvitus valloilleen. Kirvelin kanssa tehdään mm. mansikkahilloa, kerrotaan ja piirretään tarinaa ja lajitellaan asioita. Persiljan kanssa tehdään mm. prinsessan merirosvolippu ja tanssitaan prinsessatanssia.Laulukirjassa on 11 lempeän hyväntuulisen laulun sanat sekä leikki- ja puuhaideoita. Laulujen kuvionuotit ovat mukana erillisenä vihkona ja ne ohjaavat soittamisen alkeisiin. Voit leikata ja teipata kuviot esim. kellopelin laattoihin. Lauluissa opitaan myös tukiviittomia.
Tämä on vallan mainio materiaali varhaiskasvatukseen ja musiikinopetukseen.
Vallattoman laivan laulut löytyvät lastenmusiikkiorkesteri Loiskiksen samannimiseltä CD-levyltä ja suoratoistopalveluista.
Jännät hait, kirjoittanut Crispin Boyer, kääntänyt Sari Kumpulainen.
Merelle kun lähdetään, kohdataan hurrrrrjia otuksia ja eläimiä.
Tässä lastentietokirjassa pääsemme tutustumaan jännien haiden elämään. Kirjassa on paljon valokuvia ja hauskaa ja helposti lähestyttävää tietoa eläinten ystäville. Sarjassa on ilmestynyt myös kirja Söpöt pingviinit.
National Geographic Kids julkaisee helppolukuisia, lyhyitä ja värikkäitä lastentietokirjoja.
Lisää kirjoja löytyy: https://kirkes.finna.fi/Search/Results… - Annu
Jeff VanderMeer: Hävitys, Like 2015, suom. Niko Aula
Lukukokemus on silti kaikessa kummallisuudessaan palkitseva. Tapahtumapaikkana on Alue X, hylätty ja vihamielinen paikka, jota on käynyt aikojen saatossa tutkimassa 11 retkikuntaa. Kaikille retkikunnille on tapahtunut jotakin outoa: tutkimusretkeilijät eivät ole joko palanneet matkoiltaan tai jos ovat, niin muuttuneina. Kukaan ei kuitenkaan ole palannut varsinaisesti kertomaan, mitä alueella oikeasti tapahtuu. Nyt lukija pääsee seuraamaan 12. retkikunnan matkaa yli vaarallisen rajan. Retkikunnassa ovat mukana psykologi, antropologi, maanmittari ja biologi, ja asioiden kulkua seurataan jälkimmäisen näkökulmasta käsin.
Kokemus on hämmentävä, vailla sanoja. Alueella on selvästi jotakin, mikä ylittää retkeilijöiden käsityskyvyn. Jotakin villiä, uhkaavaa, epäinhimillistä. Hämmennys ulottuu lukijaan asti. Selkeitä vastauksia ei ole. Tämä kirja on jotakin, mikä on itse luettava, koettava ja yritettävä tulkita.
Minun tekee mieli tulkita tämä kirja kuvauksena ihmisen omista pimeistä puolista ja sisäisestä kaaoksesta. Epäilemättä hyvää kirjallisuutta voikin tulkita lukuisin eri tavoin!
Oletteko te lukeneet viime aikoina jotakin kummallista tai erilaista? - Saara
Heinin uusin kirjavinkki!
Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian ensimmäinen osa Hävitys (Like 2015) on kirja, jonka nappasin kirjaston scifihyllystä lukeakseni pitkästä aikaa jotakin vähän erilaista kuin yleensä – ja voi pojat, kirja todella meni oman mukavuusalueeni ulkopuolelle paljon enemmän kuin osasin odottaakaan. Pehmeästä scifistä kyllä pidän, mutta tämä lipsahti välillä jopa kauhun puolelle. Tunnelma on niin synkkä ja pahaenteinen, että välillä täytyy ravistaa itsensä irti kirjasta ja huokaista hetki, vaikka luenkin kirjaa ulkona auringonpaisteessa ja linnunlaulussa.
Lukukokemus on silti kaikessa kummallisuudessaan palkitseva. Tapahtumapaikkana on Alue X, hylätty ja vihamielinen paikka, jota on käynyt aikojen saatossa tutkimassa 11 retkikuntaa. Kaikille retkikunnille on tapahtunut jotakin outoa: tutkimusretkeilijät eivät ole joko palanneet matkoiltaan tai jos ovat, niin muuttuneina. Kukaan ei kuitenkaan ole palannut varsinaisesti kertomaan, mitä alueella oikeasti tapahtuu. Nyt lukija pääsee seuraamaan 12. retkikunnan matkaa yli vaarallisen rajan. Retkikunnassa ovat mukana psykologi, antropologi, maanmittari ja biologi, ja asioiden kulkua seurataan jälkimmäisen näkökulmasta käsin.
Kokemus on hämmentävä, vailla sanoja. Alueella on selvästi jotakin, mikä ylittää retkeilijöiden käsityskyvyn. Jotakin villiä, uhkaavaa, epäinhimillistä. Hämmennys ulottuu lukijaan asti. Selkeitä vastauksia ei ole. Tämä kirja on jotakin, mikä on itse luettava, koettava ja yritettävä tulkita.
Minun tekee mieli tulkita tämä kirja kuvauksena ihmisen omista pimeistä puolista ja sisäisestä kaaoksesta. Epäilemättä hyvää kirjallisuutta voikin tulkita lukuisin eri tavoin!
Oletteko te lukeneet viime aikoina jotakin kummallista tai erilaista? - Saara
F.H. Burnett: Salainen puutarha, WSOY alkuperäinen julkaisuvuosi 1911, suom. Toini Swan
F.H. Burnett: Salainen puutarha.
Tämä kirja on yksi lohtukirjani. Sain sen kymmenvuotislahjaksi isoisältäni ja olen palannut siihen aina uudestaan ja uudestaan - niin lapsena kuin aikuisena. Lohtukirjalla viittaan siihen, että jos on synkkä olo, tämä kirja on yksi pelastaja. Opinnoissani se oli yksi tutkimustyöni aihe, siinä on ajalleen hyvin epätavallinen päähenkilö. Kirjan pohjalta tehty uusi elokuva, tv-sarja, haastattelu tai vaikkapa tänä kesänä Suomenlinnassa esitettävä näytelmä saa minut aina uudestaan kirjan pariin. Pidän erityisesti tästä Toini Swanin suomennoksesta.
Kirjan ensimmäinen luku on nimeltään ”Ketään ei jäänyt”. Jos jonkin kirjan alku tempaa mukaansa niin tämä:
”Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku tyttö, ja totta se olikin. Hänen kasvonsa olivat pienet ja kapeat, vartalo hintelä ja hiekan värinen tukkakin perin ohut. Kasvot olivat yrmeän näköiset ja väriltään kellertävät, sillä hän oli syntynyt Intiassa ja sairastellut milloin mitäkin tautia”
Kulkutaudin seurauksena Mary menettää Intiassa vanhempansa, jotka ovat kyllä jo alun alkaenkin ”unohtaneet” lapsensa palvelijoiden hoitoon. Mary siis on toisinkuin muut aikakautensa sankarittaret yrmeä, kiukkuinen, ruma ja aivan ilman rakkautta jäänyt yksinäinen lapsi. Miten mielenkiintoinen! Maryn sedän kartano sijaitsee karujen ja yksinäisten nummien ympäröimänä ja siellä on ”ainakin sata huonetta”. Ennen nummialueita on kuitenkin puutarha, jota puutarhurit hoitavat. Itse isäntä on kyttyräselkäinen täysin omiin maailmoihinsa vetäytyvä, surullinen ja salaperäinen mies, jota Mary ei edes oikeastaan kirjan kuluessa opi tuntemaan.
Taloudenhoitaja toteaa Marylle, että tämä paikka - jos jokin - saa lopunkin elämänvoiman katoamaan, mutta toisin käy. Mary taistelee alkukevään päivät tuulta vastaan ja tuntee voivansa viimein liikkua ja tehdä asioita, kun polttava Intian kuumuus ei häntä häiritse. Hän saa kuulla suljetusta, lukitusta puutarhasta, joka on ehdottomasti kielletty alue. Puutarha on kuulunut sedän iloiselle ja rakkaalle vaimolle, jonka kuolemasta setä ei ole toipunut koskaan. Pieni punarinta, Maryn ensimmäinen ystävä kuitenkin näyttää Marylle tien: salainen portti ja piilotettu avain löytyvät ja Mary alkaa hoivata omaa muurien ympäröimää salaisuuttaan. Hän tutustuu sisäkkö Marthaan ja kohta tämän ihmeelliseen veljen Dickoniin. Dickon on nummen poika, joka aina luonnon ympäröimänä, siellä kasvaneena ymmärtää eläimiä ja lintuja, jotka ihmeellisesti luottavat häneen. Mary saa elämänvoimansa takaisin samaan aikaan, kun luonto alkaa heräämään ja yhä uusia salaisuuksia paljastuu. Myrsky vonkuu ja kartanon käytävissä kaikuu itkua ja huutoa. Lopulta Mary löytää eräästä huoneesta Colinin, serkkunsa. Täysin sairaalloisen, kuolemalla jo pikkulapsesta asti pelotellun ja samalla myös pilalle hemmotellun pojan ja alkaa uusi haaste: kuinka Colinkin voisi parantua ja löytää elämän kuoleman sijaan.
Kirjasta on sellaista taikavoimaa, että siitä tulee mieleen vaikkapa Bronten Humiseva harju, tosin lempeämpi sellainen. Salaperäisyydestä nousee esiin luonnon ja kevään ihmeellinen voima: kasvu ja halu elää, ystävyys ja rakkaus. Suosittelen kirjaa kaikille, myös aikuisille, jotka janoavat tarinan ja salaperäisyyden verhoamaa goottilaisia sävyjä saavaa romanttista kirjallisuutta, ihmisille jotka rakastavat luontoa ja kasveja, puutarhojen ystäville tai vain niitten kuvittelemista kaipaaville. -Heini
Tämä kirja on yksi lohtukirjani. Sain sen kymmenvuotislahjaksi isoisältäni ja olen palannut siihen aina uudestaan ja uudestaan - niin lapsena kuin aikuisena. Lohtukirjalla viittaan siihen, että jos on synkkä olo, tämä kirja on yksi pelastaja. Opinnoissani se oli yksi tutkimustyöni aihe, siinä on ajalleen hyvin epätavallinen päähenkilö. Kirjan pohjalta tehty uusi elokuva, tv-sarja, haastattelu tai vaikkapa tänä kesänä Suomenlinnassa esitettävä näytelmä saa minut aina uudestaan kirjan pariin. Pidän erityisesti tästä Toini Swanin suomennoksesta.
Kirjan ensimmäinen luku on nimeltään ”Ketään ei jäänyt”. Jos jonkin kirjan alku tempaa mukaansa niin tämä:
”Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku tyttö, ja totta se olikin. Hänen kasvonsa olivat pienet ja kapeat, vartalo hintelä ja hiekan värinen tukkakin perin ohut. Kasvot olivat yrmeän näköiset ja väriltään kellertävät, sillä hän oli syntynyt Intiassa ja sairastellut milloin mitäkin tautia”
Kulkutaudin seurauksena Mary menettää Intiassa vanhempansa, jotka ovat kyllä jo alun alkaenkin ”unohtaneet” lapsensa palvelijoiden hoitoon. Mary siis on toisinkuin muut aikakautensa sankarittaret yrmeä, kiukkuinen, ruma ja aivan ilman rakkautta jäänyt yksinäinen lapsi. Miten mielenkiintoinen! Maryn sedän kartano sijaitsee karujen ja yksinäisten nummien ympäröimänä ja siellä on ”ainakin sata huonetta”. Ennen nummialueita on kuitenkin puutarha, jota puutarhurit hoitavat. Itse isäntä on kyttyräselkäinen täysin omiin maailmoihinsa vetäytyvä, surullinen ja salaperäinen mies, jota Mary ei edes oikeastaan kirjan kuluessa opi tuntemaan.
Taloudenhoitaja toteaa Marylle, että tämä paikka - jos jokin - saa lopunkin elämänvoiman katoamaan, mutta toisin käy. Mary taistelee alkukevään päivät tuulta vastaan ja tuntee voivansa viimein liikkua ja tehdä asioita, kun polttava Intian kuumuus ei häntä häiritse. Hän saa kuulla suljetusta, lukitusta puutarhasta, joka on ehdottomasti kielletty alue. Puutarha on kuulunut sedän iloiselle ja rakkaalle vaimolle, jonka kuolemasta setä ei ole toipunut koskaan. Pieni punarinta, Maryn ensimmäinen ystävä kuitenkin näyttää Marylle tien: salainen portti ja piilotettu avain löytyvät ja Mary alkaa hoivata omaa muurien ympäröimää salaisuuttaan. Hän tutustuu sisäkkö Marthaan ja kohta tämän ihmeelliseen veljen Dickoniin. Dickon on nummen poika, joka aina luonnon ympäröimänä, siellä kasvaneena ymmärtää eläimiä ja lintuja, jotka ihmeellisesti luottavat häneen. Mary saa elämänvoimansa takaisin samaan aikaan, kun luonto alkaa heräämään ja yhä uusia salaisuuksia paljastuu. Myrsky vonkuu ja kartanon käytävissä kaikuu itkua ja huutoa. Lopulta Mary löytää eräästä huoneesta Colinin, serkkunsa. Täysin sairaalloisen, kuolemalla jo pikkulapsesta asti pelotellun ja samalla myös pilalle hemmotellun pojan ja alkaa uusi haaste: kuinka Colinkin voisi parantua ja löytää elämän kuoleman sijaan.
Kirjasta on sellaista taikavoimaa, että siitä tulee mieleen vaikkapa Bronten Humiseva harju, tosin lempeämpi sellainen. Salaperäisyydestä nousee esiin luonnon ja kevään ihmeellinen voima: kasvu ja halu elää, ystävyys ja rakkaus. Suosittelen kirjaa kaikille, myös aikuisille, jotka janoavat tarinan ja salaperäisyyden verhoamaa goottilaisia sävyjä saavaa romanttista kirjallisuutta, ihmisille jotka rakastavat luontoa ja kasveja, puutarhojen ystäville tai vain niitten kuvittelemista kaipaaville. -Heini
Kommentit
Lähetä kommentti