Syyskuun 2024 luettuja kirjoja henkilökunnan vinkkaamana

Syyskuussa ilmat viilenee ja illat pimenee, on kaunista ja värikästä, ulkoilemaan houkuttelevaa ja toisaalta myös sisätiloissa viihtyy sateen ropistessa ja kirjoja lukiessa. Postauksen lopussa kevennyksenä kirjaston henkilökunnan seitsemänvuotiaana kirjoittama, syyskuun innoittama runo. 

Syystunnelmiin sopivia kirjoja vinkattiin taas kirjastomme somessa, ja tässä ne koottuna tähän postaukseen. Seuraavista kirjoista löytyy vinkkaukset:

Heli Mäkelä: Uskalla tuntea
Ramqvist: Leipää ja maitoa
Satrapi: Nainen, elämä, vapaus
Salvioni: En pelkää mitään
Kalajoki: Lanz Kalmar: Viimeinen perillinen
Hashemzadeh Bonden: Luontainen käytös
Cognetti: Suden onni

Heli Mäkelä: Uskalla tuntea, Kirjapaja 2024

Kuukauden tietokirjana vinkkaan Heli Mäkelän Uskalla tuntea.

Tunteet, nuo ihmiselämän moninaiset mausteet. Onko tunteet päässä, aivoissa, ajatuksissa, vai kehossa? Mitä tarkoittaa tunteiden tunteminen? Onko tunteiden tunteminen taito vai asia, joka jokaisen vain pitäisi osata?

Heli Mäkelä käsittelee tässä kirjassa ihanan lempeästi ja ohjaavasti tunteita. Miksi niitä on, mitä ne meille tekevät. Miksi tunteiden tunteminen voi olla haastavaa tai lähes mahdotonta. Miten niitä voi opetella tuntemaan ja olemaan niiden kanssa. Kirja käy hyvässä järjestyksessä läpi tunne-elämän eri osa-alueita ja saa miettimään omaa tunnesuhdettaan. Käydään myös läpi mikä merkitys tunteilla on hermostolle ja miten hermoston toiminta vaikuttaa koko elämään. Kirjassa on myös lempeitä harjoituksia, jotka ihan varmasti saavat ihmistä eteenpäin omalla tunnematkallaan.

Miksi sitten on niin tärkeää perehtyä tunteisiin tai lukea niistä? Jos tunteita ei tunnista, hyväksy ja tunne, ne patoutuvat meidän kehoomme ja saavat aikaan kaikenlaista jopa fyysistä vaivaa, pahaa oloa ja välttelykäyttäytymisiä, kuten erilaisia addiktioita, päihteidenkäyttöä, tunnesyömistä, pakonomaista suorittamista, ja muuta, jotka voivat hankaloittaa elämää kun vältellään hankalien tunteiden tuntemista.

Uskon vahvasti, että jokainen voi hyötyä omaa tunne-elämäänsä opettelemalla, vakauttamalla ja tunteitaan hyväksymällä. Ja tämä kirja on oivallinen askel omien tunteiden kohtaamiseen, lempeästi ja rauhallisesti. - Mintti 

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa, Gummerus 2024, suomentanut Laura Kulmala

Mikä outo, kiehtova kirja! Ruotsalainen kirjailija Karolina Ramqvist kirjoittaa teoksessaan Leipää ja maitoa  omasta elämästään – ja miten mielenkiintoisella, persoonallisella ja merkittävällä tavalla. Kirjassa kaiken keskiössä on ruoka, kertojan elämä hahmottuu ruokamuistojen kautta. Hän on aina rakastanut ruokaa ja hoivannut läheisiään kokkaamalla. Toisaalta tähän hoivaan ja rakkauteen sekoittuu paljon myös vihaa ja käsittelemättömiä tunteita. Kertojan ruokasuhde on todellisuudessa varsin kompleksinen. Onko lopulta meidän kaikkien?

Teos on täynnä vahvaa kerrontaa ja yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen. Itselleni mieleen tarttui ennen kaikkea riisivanukas, joka symboloi kertojalle lapsuutta ja rakkaita isovanhempia. Kun kertoja haluaa valmistaa tätä ruokaa omalle tyttärelleen ja toisintaa lapsuuden ihanat muistot, asiat eivät mene aivan kuin hän tahtoisi. Sukupolvet kulkevat omia teitään ja jokaisen ruokamuistot muotoutuvat erilaisiksi.

Kirja onkin myös kertomus perhesuhteista. Itselleni mieleenjäävin henkilöhahmo on kertojan mummu. Tämä on jatkuvasti laittamassa ruokaa, ja kertojalle tämä on itsestäänselvyys; ”muistan että minusta tuntui siltä kuin hän ja hänen pullansa olisivat olleet yhtä”. Mutta mitä mummu olisi oikeasti itse halunnut? Välillä, joskin erittäin harvoin, mummun pinta säröilee kiinnostavasti ja antaa välähdyksen siitä sisäisestä elämästä, mikä on visusti piilotettu muilta. Pinnalla näkyy hoivaava isoäiti, ruoka ja rakkaus, syvemmällä on jotakin muuta. Mikä kaikki periytyy seuraavaan naissukupolveen?

Minun on hieman vaikea selittää, mikä tässä kirjassa puhuttelee. Ehkä kirjan ja sen aiheen näennäinen rentous ja lukukokemuksen nautinnollisuus yhdistettynä siihen, että se käsittelee oikeasti vakavia ja painavia asioita: ylisukupolvisuutta, naisen roolia, tunteiden käsittelemisen tärkeyttä. Ruoka on niin arkinen osa elämää, että sitä olisi helppo käsitellä pinnallisesti, mutta oikeasti se kätkee sisälleen syvällisiä merkityksiä. - Saara

Marjane Satrapi: Nainen, elämä, vapaus, WSOY 2024, suom. Saara Pääkkönen

Kuukauden sarjakuva on tällä kertaa omistakin sarjakuvistaan tutun Marjane Satrapin toimittama Nainen, elämä, vapaus.

16.9.2022 Iranin siveyspoliisi pahoinpiteli Mahsa Aminin kuoliaaksi, koska hänen huivinsa ei ollut ”oikeaoppisesti” sidottu. Aminin kuolema käynnisti Iranissa mielenosoitusten aallon, josta seurasi ennennäkemätön feministinen vastarintaliike. Sarjakuva raportoi tuon syksyn tapahtumista ja taustoittaa niitä historian valossa.

Nainen, elämä, vapaus on monipuolinen ja tiivis kooste siitä, mitä Iranissa syksyllä 2022 ja sen jälkimainingeissa tapahtui. Paikoin tarinoissa on hieman toistoa, kun tapahtumista kerrotaan useasta eri näkökulmasta. Sarjakuva ei vaadi lukijaltaan Iranin historian tuntemista, mutta varmasti teoksesta saa enemmän irti, jos edes viime vuosisadan pääpiirteet ovat tiedossa eikä kaikki tieto tule täysin uutena.

Sarjakuva ei ole yksi jatkuvajuoninen tarina, vaan siinä on useita lyhyitä tarinoita. Nämä kuvaavat iranilaisten arkea, kertovat erilaisista laeista ja säännöistä, joita vastaan naiset miesten tukemina nousivat. Vallanpitäjiä ja näille uskollisia kritisoidaan armotta siitäkin huolimatta, että se on vaarallista. Sarjakuva on kookas ja sivuja on reilusti yli 200; tätä ei kuitenkaan kannata pelästyä, sillä tarinoita voi lukea yhden tai pari kerrallaan.

Teos on koonnut yhteen 17 iranilaista ja eurooppalaista sarjakuvantekijää ja tarinoissa onkin hyvin erilaista piirrosjälkeä. Mustavalkoista on paljon, mutta mukaan on mahtunut myös väriä. Terävästi piirretyt tarinat saavat vastapainokseen pehmeästi piirrettyjä kertomuksia. Erityisesti Vallankumouksen tunnussävel -tarinassa kannattaa keskittyä yksityiskohtiin, sillä edellisestä kuvasta voi aina löytää seuraavan kuvan siemenen.

Se on sanottava, etteivät sarjakuvan aiheet todellakaan ole hilpeitä. Kuolema, kidutus ja epäasiallinen kohtelu ovat vahvasti läsnä ja herkimmille lukijoille teosta ei välttämättä voi suositella. Tästä huolimatta sarjakuvan läpi kulkee toivon siemen ja päällimmäinen tunne lukemisen jälkeen on varovainen optimismi. - Jenni

Beatrice Salvioni: En pelkää mitään, Gummerus 2024, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

1930-luvun Italia fasismin puristuksessa. Francesca-tyttö elää tavallista, kunniallista keskiluokkaisen tytön elämää. Sitten hän kuitenkin tutustuu Maddalenaan, hurjaan ja villiin tyttöön, jota kaikki pelkäävät ja pitävät kirottuna. Maddalenaa kutsutaan Malnataksi, "pahan omaksi". Francescalle aukeaa aivan uusi maailma, jossa vietetään aikaa joenpenkalla paljain jaloin, metsästetään sisiliskon häntiä ja käydään varkaissa.

Beatrice Salvionin teoksesta En pelkää mitään ei voi puhua mainitsematta Elena Ferrantea, sen verran samanlainen alkuasetelma on En pelkää mitään- ja Loistava ystäväni -teoksissa. Olisi kuitenkin epäreilua syyttää kirjaa Ferrante-kopioksi vain siksi, että siinä on kaksi tyttöä ja se sattuu olemaan italialainen yhteiskunnallinen romaani. Teos kyllä seisoo ihan omillakin jaloillaan.

1930-luvun Italia herää kirjassa hienosti eloon, mutta ei mitenkään idyllisellä tavalla. Yhteiskunnallinen ilmapiiri tihkuu fasismia, hierarkiaa, luokkajakoa ja ahtaita käytösnormeja varsinkin naisille, joskaan miehetkään eivät ole niiltä turvassa. Yhdessä Francesca ja Maddalena ovat vapaudenkaipuussaan tietynlainen vastavoima tälle kaikelle. Miellyttämään tottuneen Francescan on kuitenkin joskus vaikea vastustaa vallitsevia sosiaalisia normeja. Mistä pahuus kumpuaa, ja miten sitä oikein voisi vastustaa? Ja kuka tai mikä romaanissa lopulta on Malnata, pahan oma?

Sanojen mahtia kirjassa myös perataan. Sanat ovat vaarallisia. Voiko niistä tulla myös vapautumisen väline? Jos sanoo "En pelkää mitään", onko silloin turvassa pahimmalta?

Omanlaisensa jännitteen teokseen antaa myös alkukohtaus, jossa Francesca nostaa kuollutta ruumista päältään. Lukemalla selviää, miten tällaiseen tilanteeseen lopulta päädytään. - Saara

Mikko Kalajoki: Lanz Kalmar: Viimeinen perillinen, WSOY 2024

Mikko Kalajoen Lanz Kalmar: Viimeinen perillinen aloittaa huiman seikkailun, joka pitää lukijaansa jännityksen vallassa, raastaa hänen hermojaan ja herättelee tätä pohtimaan, millaisessa maailmassa hän haluaisi elää.

Maailmassa, johon seikkailumme sijoittuu, luonnonvaroja jaellaan hieman epätasaveroisesti eri luokissa olevien ihmisten kesken ja aivoja skannataan tulevien suurmiesten tai vaarallisten väärinajattelijoiden nappaamiseksi. Tätä prosessia kutsutaan Inspektioksi ja se on valtakunnallinen, kaikille nuorille suunnattu tapahtuma, jossa erotellaan jyvät akanoista ja jaetaan ihmiset erilaisiin yhteiskuntaluokkiin.

Altavastaajan ja vastarannankiiskin asemassa olleen Lanz Ordovikin suurimpana huolenaiheena ovat olleet ikävät, etuoikeutetut luokkakaverit, sekä niukilla luonnonvaroilla selviytyminen. Nyt hän on kuitenkin joutunut vankilaan, jossa häntä rääkätään epäinhimillisellä ja kylmällä otteella. Hänen viimeisimmät muistikuvansa ennen vankilaan joutumista liittyvät Inspektioon ja siihen liittyneisiin kummallisuuksiin. Niiden aikana esille ovat nousseet hänen salaperäisissä olosuhteissa kadonneiden ja kuolleiden vanhempiensa nimi ja perintö, jotka vaikuttavat olevan vaarallista tietoa.

Sieltä täältä keräämiensä tiedonmurusten avulla Lanz yrittää selvittää vanhempiinsa liittyvän mysteerin ja paeta piinaavasta vankeudesta.

Lanz Kalmar: Viimeinen perillistä seuraa jatko-osa Haudattu valhe, mikä lukija vielä tämänkin jälkeen janoaa arvoituksellista toimintaa. - Elsi

Golnaz Hashemzadeh Bonden: Luontainen käytös, Otava 2024, suom. Jaana Nikula

Golnaz Hashemzadeh Bonden edellinen kirja Olimme kerran (Otava 2018, suomentanut Jaana Nikula) oli aikoinaan vaikuttava lukukokemus, mutta Luontainen käytös (Otava 2024, suom. Jaana Nikula) jättää minuun aivan erityisen jäljen. Osasyynä on varmaan se, että olen itse juuri saanut lapsen ja olen hyvin vastaanottavainen kaikelle aiheeseen liittyvälle. Toisaalta teoksessa on paljon sellaista, mikä olisi puhutellut jo ennen äitiyttä.

Hashemzadeh Bonden teoksessa naiskertoja saa lapsen, mikä aktivoi hänen omat lapsuudenmuistonsa, jotka ovat suoranaisesti traumaattisia. Kertojan äiti on käynyt paljon töissä ja jättänyt lapsen monesti pitkäksikin aikaa yksin kotiin. Myöskään kotona ollessaan hän ei oikein kommunikoi tyttärensä kanssa. Lapsen näkökulmasta tämä on tietenkin kamalaa. Kaipuu äidin seuraan on valtava ja kivulias.

Kertoja prosessoi omaa lapsuuttaan ja äitiyttään ja ymmärtää kirjan kuluessa, että oma äiti ei ole vain yksinkertaisesti osannut olla tarpeeksi hyvä äiti. Kirjassa onkin kiinnostavaa juuri lapsen ja aikuisen näkökulmien erilaisuus: aikuisesta voi syystä tai toisesta tuntua, ettei hän osaa olla lapsensa kanssa ja hän haluaa paeta tätä, mikä ei ehkä siinä hetkessä tunnu pahalta ajatukselta. Lapsen näkökulmasta tällainen on kuitenkin vähän sama asia kuin maailmanloppu.

Toisaalta teos lisää ymmärrystä sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät pysty olemaan riittävän hyviä vanhempia. Kuitenkin lapsella pitäisi aina ja absoluuttisesti olla oikeus turvalliseen lapsuuteen. Miten taata se, jos vanhemmalla itsellään on hankaluuksia, jotka ehkä puolestaan periytyvät ylisukupolvisesti?

Miten vanhempi, joka ei ehkä itsekään ole kasvanut aikuiseksi, osaa olla aikuinen lapselleen? Miten olla äiti omalle lapselleen, jos ei ole saanut lapsuudessaan äidin mallia? Kirjan käsittelemät teemat eivät ole kevyimmästä päästä. Lapsen saaminen voi yllättäenkin aktivoida mielikuvia ja muistoja omasta lapsuudesta, paljastaa niitä. Lohdullista näissä tilanteissa on se, että aina on toivoa siitä, että joku sukupolvien ketjussa pystyy katkaisemaan haitallisen kierteen. - Saara

Paolo Cognetti: Suden onni, Bazar 2024, suom. Mirja Hovila

Kuukauden kaunokirjavinkkinä on tässä kuussa Paolo Cognettin vaatimattoman kaunis Suden onni.

Pitkän parisuhteen päättyessä Fausto kaipaa lapsuudestaan tuttuihin maisemiin ja muuttaa Italian Alpeille pieneen Fontana Freddan kylään päätyen paikan ainoan ravintolan kokiksi. Hän tutustuu ravintolassa tarjoilijana työskentelevään Silviaan, joka on tullut kylään etsimään itseään. Talven aikana kaksikko lähentyy toisiaan ikäerosta huolimatta, mutta kevään tullen heidän tiensä eroavat, kun molemmat suuntaavat tahoilleen saattamaan loppuun keskeneräisiä asioita.

Suden onni ei oikeastaan ole rakkausromaani, ei ainakaan perinteisessä ihmissuhdemielessä. Sen sijaan se on kunnianosoitus vuoristolle, sen luonnolle ja sen ihmisille. Rinnekoneiden kuljettajille, hiihtohissien hoitajille, metsätöiden tekijöille, alppimajojen pitäjille, vuoristo-oppaille. Heille, joita ilman laskettelukeskukset ja vaellusreitit eivät pysyisi käytettävissä. Pienten kylien voimahahmoille, joiden ansiosta ihmiset palaavat samoihin paikkoihin vuodesta toiseen.

Cognetti kirjoittaa kirkkaasti, lähes eleettömästi mutta samalla äärimmäisen kauniisti. Yksityiskohtia on vain silloin kun ne ovat tarpeellisia, mutta tästä huolimatta lukija pystyy kuvittelemaan, millaista on elää vuoristossa vuodenaikojen vaihtuessa. Cognetti tuo luonnon lähelle niin upeasti, että virtaavan veden ja jäätikön narskuvan lumen voi lukiessaan kuulla, vastakaadetun puun haistaa, lämpötilavaihtelut tuntea.

Suden onni on pienieleinen kirja, sivumäärältäänkin alle 200 sivua, mutta kätkee sisäänsä suuria ihmisiä ja kohtaloita. Romaanin henkilöt lienevät fiktiivisiä, mutta paikat Aostanlaaksossa ovat aitoja ja kirja tarjoaakin upeita kohteita nojatuolimatkalle. Elämä vuoristossa ei ole helppoa eikä aina kaunista, mutta palkitsevaa se on. Se, mikä palkinto on, on itse kullekin erilainen ja ehdottomasti kirjan parasta antia. -

loppukevennyksenä ekaluokkalaisen runo syystunnelmista: 
Jo syksyn tuuli puhaltaa, ja vedet kylmäksi tulee. Aallot rantaan lyö.

Minä olen rannallla ja tunnen tuulen puhalluksen. Lehdet puista putoaa, kaislikon suhinan kuulla voin.