Esseitä ihmisestä ja luonnosta: Riikka Kaihovaara - Villi ihminen

 

Riikka Kaihovaara: Villi ihminen (Atena 2019) 

Villi ihminen on dokumentaristina ja toimittajana tunnetun Riikka Kaihovaaran ensimmäinen esseekokoelma, kirja nykyihmisen vääristyneestä luontosuhteesta.

Kirjan perusteesi on yksinkertainen: moderni ihminen on työntänyt luonnon syrjään, lakannut ymmärtämästä sitä, ja tullut sokeaksi sen lainalaisuuksille. Kieroutunut luontosuhde on johtanut moniin ongelmiin, joista massiivisimpana planeetanlaajuinen ekosysteemien romahtamisen uhka. Apua ongelmiin on etsitty teknologisista ja taloudellisista oljenkorsista, mutta ne yksin eivät riitä. Tarvitaan ajattelun muutos – uudenlainen luonnonymmärrys, jota Kaihovaara kirjassaan hahmottelee. 

Kaihovaara kirjoittaa liasta, rumuudesta, Werner Herzogista viidakossa. Talousmetsästä, joutomaista ja pimeästä mielestä. Hän pyrkii löytämään luonnon todellisen olemuksen ja karttamaan sen naiivia romantisointia. Kaihovaaralle luonto ei ole hellä, ihmistä rakastava Äiti Maa, eikä myöskään ihmisen rajattomasti hyödynnettävä resurssivaranto. Todellisuudessa luonto on ihmisen hallinnan, ja kenties ymmärryksenkin, ulottumattomissa. Luonto on villi: välinpitämätön ja pimeä, mutta myös kaunis ja tarkoituksenmukainen.

Esseissään Kaihovaara tutkii villiyden ideaa ja havainnoi sen ilmenemismuotoja. Villiys on ”symboli niille elementeille, joita kulttuuri hylkii ja hyljeksii. Villiys on arvaamatonta, ennakoimatonta ja siten kontrolloimatonta. Villiys on vaarallista.” Villiyttä etsiessään Kaihovaara päätyy erikoisiin ja odottamattomiin paikkoihin, kuten vanhalle kaatopaikalle, joka paljastuu elinvoimaisen monimuotoisuuden tyyssijaksi – mutta sekin saattaa olla pelkkää huijausta! Välillä kaivellaan kompostia: kenties siellä muhivista maitohappobakteereista löytyy elämän tarkoitus, jos sellaista on.

Eikä villiys ole pelkkää kahlitsematonta elinvoimaa ja raivokasta kasvua. Myös heikkous, hauraus ja vanheneminen on osa villiyttä. Kuolema ja hajoaminen on Villissä ihmisessä aina läsnä, kuten luonnossakin. Luonnon pimeän puolen käsittely saa kirjassa paljon tilaa, ja syystäkin. On helppoa ihailla vehreää kasvua ja kauniita maisemia, mutta vaikeampaa on ”oppia rakastamaan kaljuja ja alastomia puita, kuihtuvia horsmia ja mätäneviä lehtiä.” Kuitenkin Kaihovaara yrittää, ja onnistuukin: hän on kirjoittanut kauniin ja herkän, jopa helppolukuisen, kirjan raskaista, vaikeista ja rumista aiheista.

Huomioidaan vielä Villin ihmisen ehkä tärkein teesi: luontoa ei voi rajata ihmisestä erilleen! Ihminen vaikuttaa aina ympäröivään luontoon, ja se ihmiseen. Tarkka rajanveto on mahdotonta. Samoja ilmiöitä, oliota ja prosesseja löytyy kaikkialta: viidakosta, kaatopaikalta, myös ihmismielestä, josta puhuessaan Kaihovaara puhuu ”pimeän mielen ekologiasta.” Nimitys on osuva: kuten muuallakin luonnossa, myös ihmismielessä on ”paljon vastenmielistä sotkuisuutta”, mätänevää ainesta, joka oirehtii monin tavoin. Ajatus voi olla luotaantyöntävä modernille ihmiselle, joka on tottunut siistiin ja rationaaliseen mieli koneena -vertaukseen. Sotkuinen, pimeän mielen ekosysteemi saattaa näyttäytyä epäilyttävänä ja inhottavana. Mutta ajatus voi olla myös lohdullinen! Jos mieli toimiikin kuin komposti, jossa hajottajabakteerit pilkkovat raskaat ajatukset ja kivuliaat tunteet, palauttavat ne kiertoon. Ajatusten materia ”hapertuu, kevenee.” Syntyy uutta kasvualustaa, tilaa keveämmälle mielelle.

 

/Ville