Lokakuun kirjavinkkejä

 Hei! Täältä löydät kaikki somekanavillamme lokakuun aikana vinkatut kirjat! Toivottavasti näistä on apua hyvän lukemisen löytämiseen. 

Heinin kirjavinkki:
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (osa II), WSOY 1960


Väinö Linnan kirjoittama Täällä pohjantähden alla -kirja on ollut yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut; se avasi minulle kolmekymppisenä täysin uuden näkökulman Suomen historiaan (1880 - 1950) ja suomalaisiin. Kirjasarjasta olin nähnyt elokuvaversiot ja lukenut ehkä pätkiä, mutta ne eivät olleet säväyttäneet minua mitenkään. Koska Linnan Tuntematon sotilas -kirja on vaikuttanut myös minuun syvästi, päätin lukea Täällä pohjantähden alla -kirjat ja siitä tuli sarja, johon palaan aina uudestaan.
Linnan uskomaton henkilöiden kuvaus, jonka kautta tunnelmat ja tapahtumat luodaan, on ehkä tärkein osa sitä, miksi kirjat vaikuttavat ja jättävät jäljen lukijaansa. Olen myös kuunnellut Täällä pohjantähti -trilogian Veikko Sinisalon lukemana äänikirjana ja nykyään Sinisalon ääni kuuluu aina kaikuna taustalla tähän kirjaan palatessani. Hänen eläytyvä äänensä sopii tähän kirjaan aivan täydellisesti.
Haluan nostaa esiin nyt erityisesti Täällä pohjantähden osan II, joka keskittyy vuoden 1918 tapahtumiin. Hiljainen kytevä katkeruus, sattumanvaraisuus ja nyt jälkeenpäin katsoen jopa järjestelmällinen Suomen kansan syvä kahteen leiriin jakaminen johtaa repivään sisällissotaan. Lukija kohtaa kaiken tuskan, pelon, alistamisen ja vihan sekä muut lukuisat tunteet Linnan ihmisten tunteiden, ajatusten ja dialogin kautta. Linnan kuvaus sisällissodasta on ollut poikkeuksellinen aikanaan. Tässä sodassa on vain häviäjiä; jos sota olisi voitu välttää, olisi säilytty ilman monien vuosikymmenten tuskaa ja kipupisteltä, jotka tässä sisällissodasssa luotiin.
Nykyään vuoden 1918 tapahtumat ovat saaneet mediassa paljon huomiota ja sen tuottamia vaurioita on avattu ja tutkittu aivan eri tavoin kuin Linnan kirjan ilmestymisaikana. Kirja herätti silloin valtavasti myös paheksuntaa ja kritiikkiä, koska se inhimillisti ”punaisen vihollisen” veriveljeksi, ihmiseksi ja sen näkökulma oli myös ”hävinneiden” ja ”toisten” puolella. Toisaalta koska siinä niin kuin Linnan tuotannossa yleensäkin kuvataan sodan ja vihan tuottama mielettömyys, se myös herätti ihmiset pohtimaan asioita uusista näkökulmista. Sodassa ja siihen ajautumisessa on Linnan ajatuksissa kyse vain häviämisestä. Voittajia ei sodassa ole.
Mietin miksi kirja saa minut aina yhä uudelleen kokemaan ja tuntemaan kaiken kuin olisin tapahtumissa mukana ilman valtaa vaikuttaa. Suru, ilo ja itku tulee usein samoissa kohdin ja samalla suuri tuttuuden tunne. Ihmisten ja tapahtumien kuvaukseen liittyy usein suomalainen luonto. Linnan tapa kuvata vankileirit, sodan kauhut ja tapahtumien vyöry, joiden ohessa maisema ja Suomen luonnon tutut tapahtumat jatkavat omaa elämäänsä kaikesta ihmisen kauhun, väkivaltaisen kuoleman ja pelon luomasta maailmasta välittämättä, on riipaisevaa. Esimerkiksi tässä lainaus, jossa Elma-nimistä nuorta naista viedään teloitettavaksi Hennalan vankileirillä.
”Elma kulki joukon alkupäässä. Matalalta paistava kevätillan aurinko kultasi kasarmit ja niiden ympäristön. Hän tuijotteli maahan. Edellä kulkevan naisen nauhaton kenkä lonksui pahasti jalassa, ja hän näytti olevan monesti kaatumaisillaan heikkoudesta. Tultiin portille ja käännyttiin siitä polkua myöten metsään. Kesään heränneet hyönteiset kihisivät parvena auringon valossa nousten ja laskien. Läheisen suometsikön kostea tuoksu sattui nenään. Leirin äänien yli kuului portilta vievällä tiellä seisovien sotilaiden ja naisten naurua ja huudahduksia, jotka kajahtelivat kirkkaina ilmassa. Ne saivat Elman vavahtamaan, sillä niiden mukana tunkeutui tajuntaan jokin haikea kuvaton muisto. Häneltä pääsi tukahdutettu nyyhkytys.” (Linna, Väinö, Täällä Pohjan tähden alla (osa II), 8.painos, 1962, s.457)
Yhä edelleen tämä klassikkokirja on ajankohtainen ja koskettava. Mitä ajatuksia se herättää teissä, jotka olette sen lukeneet? Tämä on kirja, jonka voi aina lukea uudelleen ja uusin ajatuksin. /HT

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus, WSOY 2015


11.10. vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää. Tyttönä olemisen kokemukset ovat moninaiset, ja olemmekin koonneet kirjastoon monipuolisesti esille aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. #tyttöjenpuolella #tyttöjenpäivä

Päivän kunniaksi vinkkaamme Jenny Nordbergin teoksen Kabulin tyttöjen salaisuus. "Olisin mielelläni mitä tahansa maailmassa, kunhan vain en nainen. Voisin olla papukaija, voisin olla emolammas, voisin olla peura tai puussa elävä varpunen, kunhan vain en afgaaninainen.” Näin voimakkaalla lainauksella Nordberg aloittaa teoksensa. Lukijan mielenkiinto on vangittu, ja samalla lainaus saa mielen kovin surulliseksi ja mietteliääksi.
Palkittu ruotsalainen toimittaja Jenny Nordberg lähti vuonna 2011 Afganistaniin selvittämään maassa vallitsevaa bacha pos -käytäntöä, jonka mukaan osa tytöistä pukeutuu pojiksi ja esiintyy poikina teini-ikään saakka. Maassa, jossa poikien syntymästä iloitaan ja vastaavasti tyttöjen syntymää saatetaan jopa surra, käytäntö on välillä välttämättömyys, jotta perheisiin saataisiin edes nimellisesti poikia.
Nordberg kiertää ympäri Afganistania haastattelemassa bacha poseja ja heidän läheisiään; tapaamme Azitan, Mehranin, Zahran, Shukrian, Naderin ja Shahedin. Jokaisen perheen tarina on hieman erilainen, ja myös motiiveja bacha pos -käytännölle on lukuisia. Yksi yleisimmistä motiiveista juontaa juurensa siihen tapaan, että pojat voivat ansaita rahaa ja auttaa perhettä tietynlaisissa töissä, toisin kuin tytöt. Toisaalta jotkin vähän vapaamielisemmät perheet saattavat jopa ajatella, että tyttöjen on hyvä saada hieman vapauden makua ennen kuin he kasvavat naisiksi ja heidän elämäänsä aletaan sosiaalisesti kontrolloida.
Entä mitä mieltä pojiksi naamioituneet tytöt itse jälkikäteen ovat tästä elämänsä vaiheesta? Onko poikavuosien jälkeen helppoa solahtaa jälleen tytön rooliin? Vastaukset tähänkin kysymykseen vaihtelevat. Jotkut tytöt eivät haluaisi enää naisten maailmaan astuakaan, vaan kokevat olevansa sieluiltaan poikia, vapaita menemään ja tekemään mitä haluavat. Maassa, jossa naisten vaikutusmahdollisuudet ovat kovin vähäiset, poikana eläminen voi olla lähes ainoita tapoja kapinoida vallitsevaa järjestelmää kohtaan.
Nordberg kirjoittaa vetävästi. Hän maalaa lukijan eteen kuvan paitsi bacha pos -ilmiöstä myös ylipäänsä afganistanilaisesta kulttuurista ja siitä, millaisia eri kohtaloita yksilöillä ja etenkin tytöillä voi Afganistanissa olla. Samalla kysytään yleismaailmallisia kysymyksiä sukupuolesta, sukupuoliin liittyvistä odotuksista ja siitä, miten sukupuolta yhteiskunnassa rakennetaan. Tätä tietokirjallisuus parhaimmillaan on: sivut kääntyvät lukiessa kuin huomaamatta, ja samalla huomaa oppineensa jotakin uutta - ja liikuttuneensa vähäsen. /SL

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika, Like 2007

Kirjavinkki syksyiseen iltaan. Joan Didion on yhdysvaltalainen kirjailija, joka nousi maineeseen viimeistään muistelmateoksellaan Maagisen ajattelun aika (Like 2007, suomentanut Marja Haapio). Teoksessa Didion kirjoittaa surun aikakaudesta, jonka hän joutuu kohtaamaan aviomiehensä kuoleman jälkeen. Pari on ollut naimisissa jo 40 vuotta, ja eräänä päivänä vuoden 2003 lopulla mies saa sydänkohtauksen yhteisessä ruokapöydässä ja menehtyy. ”Yksi hetki muuttaa elämän. Tavallinen hetki. -- Keskellä elämää olemme kuolemassa, sanovat episkopaalisen kirkkokunnan jäsenet haudan ääressä”, Didion kirjoittaa.
Kirjan nimi, Maagisen ajattelun aika, viittaa taikauskoon, siihen että läheisensä menettänyt alkaa yhtäkkiä elää aivan kuin toisenlaisessa todellisuudessa, jossa uskoo läheisensä vielä jonain päivänä palaavan luokseen. Mutta maagista on Didionin kirjoitustyylikin – siinä on jotakin pakahduttavan omakohtaista, rehellistä, itsetietoistakin. Viipyilevää. Didion on toden totta taitava kirjoittaja ja vangitsee hienosti surun olemuksen, sen tyhjän ja raastavan, mahdottoman tunteen joka läheisen kuoleman jälkeen jää määrittämään elämää.
Kaunis kirja, jonka tunnelma ja ajatukset jäävät mieleen kuiskauksen tavoin. /SL

Emma Luoma Perhosten aika, Myllylahti 2021


Jenni vinkkaa: Kuopiota riivaa toukkaepidemia, joka ajaa ihmisiä evakkoon kodeistaan. Myöhemmin riesaksi tulevat perhoset, karanteenialue laajenee ja tutkijat käyvät kilpajuoksua aikaa vastaan löytääkseen parannuksen perhostautiin. Elämästä tulee selviytymistaistelua. Tässä vaiheessa olisi helppo todeta, että ei, ei parin vuoden pandemiaelon jälkeen mitään tällaista. Kannattaa kuitenkin antaa Perhosten ajalle mahdollisuus, sillä ainakin minut se yllätti todella positiivisesti.
Tarina kerrotaan nuorten aikuisten näkökulmasta ja millaisia nämä nuoret ovatkaan! Päähenkilö Viima on moniulotteinen, rikki ja haavoittuva, välillä vähän ärsyttävä, mutta kaikin tavoin loistava päähenkilö. Kirjan suola on Viiman ja hänen parhaan ystävänsä Oulan välinen suhde. Mukana on paljon ei-toksista maskuliinisuutta, tunteita ja kaveria ei jätetä -henkeä. Kirjassa on muitakin ihmissuhteita, niin romanttisia kuin sisarusten välisiä, ja vaikka suhteet ovat välillä solmussa, pohjimmiltaan niistä huokuu aito välittäminen.
Perhosten ajan henkilöiden taustat avautuvat hiljalleen tarinan edetessä ja kirjan vahvuus onkin se, että lukija haluaa tietää jokaisesta hahmosta lisää. Mitä kaikkea menneisyydessä on tapahtunut, miksi joistakin asioista on vaikea puhua. Luoma kuvaa hahmojaan uskottavasti ja äärimmäisen todentuntuisesti. Myös epidemian kuvaus on onnistunut, sillä ainakin itse huomasin olevani hieman vainoharhainen ja pohtivani suursiivousta, ihan vain tarkistaakseni, ettei missään ole toukkia… Kaikkein toukka- ja ötökkäkammoisimmille tätä ei ehkä voi suositella, sen verran hurjaa ja yksityiskohtaisen ällöä meno hetkittäin on. Myös kirjan loppu varmasti jakaa mielipiteitä, mutta ainakin minä siitä pidin. Kaikkiin kysymyksiin ei anneta vastauksia, mutta lopulta vahvin tunne on toivo. /JA

Piia Leino, Lakipiste, S&S 2021


Piia Leinon dystopiakirjat sekä taidemuseon ja kirjaston yhteinen dystopiailta 10.11.!
🖤❤🖤
Piia Leino on suomalaiskirjailija, jolla on kyky katsoa kauas tulevaisuuteen ja visioida kiinnostavia, uskottavan tuntuisia kehityskulkuja. Mitä jos 2050-luvun Suomessa ihmiset olisivat niin kiintyneitä virtuaaliseen maailmaan, Taivaaseen, etteivät malttaisi elää oikeassa maailmassa enää lainkaan? Tai mitä jos tehokkuusajattelu olisi mennyt niin pitkälle, etteivät yli 75-vuotiaat, yhteiskunnan tuottamattomat jäsenet, saisi enää elää? Tällaisia kysymyksiä pyöritellään Leinon kirjoissa Taivas (S&S 2017) ja Yliaika (S&S 2020).
Leinon uusin teos, Lakipiste (S&S 2021), sijoittuu niin ikään muutaman vuosikymmenen päähän, 2045-luvun Suomeen. Ekokatastrofi on siellä arkipäivää ja ympäristöliikkeen radikalisoituminen sen mukaista. Ihmiset elävät elämäänsä älylaitteiden keskellä tuskin edes huomaamatta niitä.
Sitten alkaa tapahtua älylaiteturmia. Milloin ihmisen kohtaloksi koituu kelluntatankki, milloin imuri. Kuka on ohjelmoinut älylaitteet tappamaan, ja miksi? Googlen toimittaja Aaro saa tehtäväkseen soluttautua idylliseen ekoyhteisöön ja ryhtyä selvittämään, onko ekoyhteisöllä jotakin tekemistä kuolemien kanssa.
Leinon maailma on taas kerran uskottavasti rakennettu ja kuvailtu. Vuosi 2045 siintää 24 vuoden päässä, ja on helppo kuvitella, että kohtaamamme muutokset vievät hienovaraisesti kohti juuri tällaista maailmaa. Kirja kysyy aiheellisia kysymyksiä älylaitteista, roboteista sekä niiden tarpeellisuudesta ja turvallisuudesta. Onko ihmisellä ja ihmisyydellä enää sijaa tässä maailmassa, jossa tekoäly valtaa yhä enemmän alaa? /SL

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys, Siltala 2019.


Tämä kirja ei ensin kutsunut minua millään tavoin. Ulkoasu ja nimi eivät puhutelleet: Onko luvassa jotakin erähenkistä tai kalastusaiheista? Kuitenkin eräs kirjavinkkaus, jossa vinkkari sanoi kirjan olleen hänen ehdoton suosikkinsa vuonna 2020, sai minut kuuntelemaan äänikirjaa ja koukuttumaan siihen välittömästi. Dialogi ja murre ovat hykerryttävä osa kirjaa, ja teksti todella toimii äänikirjana.
Pienen hauen pyydystys on upeaa reaalifantasiaa: siinä juoni, henkilöt, kieli, huumori ja kansantarustoista napatut taruolennot toimivat kaikki sopusoinnussa.
Lukijalle, joka ei tartu mihinkään, mikä vähänkin viittaa fantasiaan, tämä kirja on siis haaste ja samalla ehkä jonkin aivan uuden avaus. Kirjaa ei kannata jättää hyllyyn vain, koska siinä vilisevät taruolennot tai kansanperinne; käy rohkeasti kiinni kuin kala koukkuun! Kansantarinoiden otukset yhdistyvät realistisen arkeen, ja näin syntyy uskomatonta kuplivaa ja pulppuilevaa tilannekomiikkaa. Poliisi Janatuinen, joka on tullut tutkimaan murhaa Lappiin, kuljettelee autonsa takapenkillä peijoonia (=hiisi), jonka nimi on Musti. Kunnanjohtajaan hyppää asustelemaan riivaaja eli hattara, ja tästähän seuraa toimintaa ja arvaamattomia haasteita. Lappilaisillehan tämä nyt on arkipäivää: näkit, peijoonit, hattarat, noidat ja Moukku-Olli vilahtelevat puheessa, kun mietitään arkipäivän asioita ja selvitellään tapahtumia poliisikuulusteluissa. Poliisioperaatiossa toimintaa piisaa, ja samalla selvitetään myös lemmensotkua, johon koko tarina hauenpyydystysoperaatiosta on sidottu. Myyttisten asioiden ja omituisten olentojen yhdisteleminen arkisiin asioihin on niin hersyvän realistista. Sääsket Lapissa on yhtä totta kuin metsästävä hattara-riivaaja.
Luonto ja luonnonkuvaus on upeaa, ja ihmisen pienuus sen rinnalla on väistämätöntä. Taika ja kirous ovat lopulta ihmisen omaa heikkoutta ja typeryyttä. Pikkumainen toisten asioihin puuttuminen ja hiljainen kaunan kantaminen johtaa konkreettisesti väärille poluille tai näkin ruuaksi. /HT


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sattuiko vahinko?

Me hankimme sinun kirjasi

Esittelyssä: Uusi työntekijämme Annu!