Maaliskuun vinkkejä kirjaston henkilökunnalta

Nappaa tästä maaliskuun luku- ja katseluvinkit!

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo, Otava 2004, suomentanut Tapani Kärkkäinen


Kirjasto vinkkaa vanhoja helmiä! Hyllyt ovat täynnä vanhempia aarteita, joita haluamme nostaa teidänkin iloksenne esiin.
Nobel-voittaja Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talo (Otava 2004, suomentanut Tapani Kärkkäinen) on toden totta varsinainen helmi. Pyhimystarinat, kollektiiviset unet ja toinen toistaan erikoisemmat henkilöhahmot Sleesian maaseudulta Puolasta on sekoitettu hurmaavaksi keitokseksi, jonka jokainen lukija tulkitsee varmasti aivan omalla tavallaan omista kokemuksistaan ja henkilöhistoriastaan käsin. Teoksen lukeminen vaatii ehkä hieman kärsivällisyyttä, mutta teos palkitsee kyllä lukijansa.
Kirja koostuu erillisistä katkelmista, joista läheskään kaikki eivät ainakaan päällisin puolin tunnu liittyvän toisiinsa. Eräänlaisena minäkertojana toimii Sleesiassa asuva nimettömäksi jäävä henkilö, joka tarkkailee vanhan naapurinsa ja ystävänsä Martan puuhia. Välissä on lyhyitä katkelmia ihmisten unista. Sitten pysähdytään kertomaan jonkun ennalta mainitsemattoman sleesialaisen hahmon elämästä ja koettelemuksista.
Omasta mielestäni kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia on kertomus Kümmernis-nimisestä pyhimyksestä ja hänen elämäkertansa kirjoittajasta, nuoresta munkista, joka salaa sielunsa sopukoissa haaveilee olevansa nainen. Ehkäpä tässä onkin koko teoksen ydin: missä menee raja naiseuden ja mieheyden, unien ja todellisuuden, maallisen ja yliluonnollisen välillä? Ovatko rajat niin tiukkarajaiset kuin arkijärkemme ehkä antaa ymmärtää? Tokarczuk kurkottaakin ennakkoluulottomasti maallisen tuolle puolen. Hän tekee mystisestä kiinnostavaa ja tärkeää.
Kirjan näennäisesti toisistaan erilliset katkelmat muodostavat lopulta ehjän ja kauniinkin kokonaisuuden. Teksti kysyy hienovaraisesti suuria kysymyksiä ihmisenä olemisen perimmäisestä luonteesta, siis todella siitä kaikista perimmäisimmästä: mistä tässä kaikessa oikein on kyse? Olemmeko osa jotakin suurta, tai pikemminkin: minkä suuren osa olemme? - Saara

Treme-sarja, DVD, tehty vuosina 2010-2013 


Tänään laskiaistiistaina vietetään monissa maissa ympäri maailman Mardi Gras -juhlaa. Yksi näyttävimpiä ja maailmalla tunnetuimpia Mardi Gras -karnevaalin lokaatioita on Yhdysvaltojen New Orleans, jossa Mardi Gras huipentaa loppiaisesta alkaneen karnevaalikauden.

Lämpimänä katselusuosituksena kirjaston valikoimasta ehdotan Treme-sarjaa, jonka jokaisella neljällä tuotantokaudella on Mardi Gras -jakso. Vaikka itse tuskin koskaan matkoillani pääsen Mardi Gras'ta missään viettämään, sarjan karnevaalikohtaukset antavat juhlahumun tunnelman suomalaiselle kotisohvallekin.

Treme kertoo hirmumyrsky Katrinasta toipuvasta New Orleansin kaupungista, ja tavallisten neworleansilaisten elämästä katastrofin jälkeen. Sarjassa vuodenkierto, juhlapäivät ja New Orleansin vahvasti musikaalinen elämänrytmi ovat läsnä jokaisessa jaksossa. Vuosina 2010-2013 tehty sarja on pitänyt aikaa yllättävän hyvin ja tuntuu edelleen tuoreelta katsottavalta, vaikka sarjan tapahtumat ovat vahvasti aikaan sidottuja juuri hirmumyrskyn jälkeisiin vuosiin (2005-2007).

Tremen näyttelijöissä, kirjoittajissa ja tuotantotiimissä on paljon samoja tekijöitä, jotka ovat usein maailman parhaaksi tv-sarjaksi tituleeratun The Wiren takana. Vaikka sarjat ovat keskenään hyvin erilaisiin asioihin keskittyviä, molemmat ovat koukuttavaa katsottavaa. /Sonja

Deborah Levy: Elämisen hinta, S&S, suomentanut Pauliina Vanhatalo



Oletko jo tutustunut loistavaan Deborah Levyyn? Luin viime vuonna Levyn elämäkertatrilogian ensimmäisen osan, Mitä en halua tietää, josta kyllä pidin, mutta josta en kuitenkaan ollut varsinaisesti haltioissani. Syksyllä 2021 suomeksi ilmestynyt trilogian toinen osa, Elämisen hinta  taas aiheutti jo melkoisia innostuksen tuntemuksia.

Elämisen hinta on ohut kirja, vain 142 sivua. Sitä ei tee mieli ahmaista, vaan pureskella hitaasti mietiskellen ja nautiskellen. Tyyli on tuttu jo edellisestä teoksesta: Levy yhdistää omiin kokemuksiinsa yhteiskunnallisia ulottuvuuksia oivaltavalla tavalla, joka jättää lukijalle paljon tulkinnan mahdollisuuksia.

Levyn kirjoittaminen on täynnä symboliikkaa. Vanha kerrostalo, johon kirjailija muuttaa tyttäriensä kanssa avioeron jälkeen. Vaja, jossa hän kirjoittaa. Sähköpyörä, joka kiidättää kirjailijaa paikasta toiseen. Viehättävintä teoksessa on, että lukijan on todella luettava rivien välistä. Toki kirjasta voi nauttia myös päällisin puolin konkreettisena kuvauksena 50-vuotiaan naisen elämästä Isossa-Britanniassa, sen moninaisista sattumuksista ja henkilöhahmoista, mutta pinnan alla on paljon enemmän löydettävää. Mikä on elämisen hinta? Mitä vaatii kodin ja perheen rakentaminen toisaalta naiselta, toisaalta mieheltä? Mitä vaatii vapaus ja kuka sen maksaa? - Saara 

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä, Gummerus 2020

Heini vinkkaa: 

Toukka, kotelo, perhonen. Tässä kirjassa Selja Ahava kirjoittaa muodonmuutoksesta. Kirja alkaa 1600-luvun noitavainojen ajasta ja loppuu nykyajan Berliiniin. Maria rakastaa hyönteisiä: seuraa niiden elämää, keräilee ja piirtää niitä, elää kirjassa 370 vuotta ja käy läpi omaa ”muutostaan”. Hyönteisten muodonmuutoksetkin voivat olla pitkiä, mutta kirjan kuluessa ymmärtää pikkuhiljaa, miksi Marian muutokseen tarvitaan melkein 400 vuotta elämää. Kirja ei silti tunnu missään tapauksessa fantasialta tai scifiltä, koska naisen täytyy siinä elää pitkä elämä kokeakseen itsensä, saadakseen toteuttaa itseään. Punaisena lankana kulkee läpi kirjan naisen aseman muuttuminen. Ympäristön on muututtava ja mielipiteiden, maailmankatsomuksen ja ajattelun on muututtava, jotta nainen voi olla sellainen kuin haluaa.

Monessakin mielessä koin vahvasti tässä myös Ahavan aikaisempien teosten ajatukset muutoksista (Ennen kuin mieheni katoaa, Taivaalta tippuvat asiat). Rakenteellisesti myös näissä kirjoissa kerrotaan toisen aikakauden tai henkilön tarinaa, joka rinnastuu soljuvasti ja hienosti kokonaisuuteen. Nainen joka rakasti hyönteisiä -kirjan missään vaiheessa en lukijana hämmästynyt tai yllättynyt aika- tai paikkasiirtymistä muuta kuin positiivisesti. Muutos on väistämätöntä, ja se tapahtuu niin, että se ei ainakaan minua mitenkään ihmetyttänyt – vain ilahdutti. Kerronta on kaunista, runollista, ja luonto on tärkeä osa sitä. 1600-luvun noidaksi haukutusta naisesta saa vuosisatojen kuluessa muovautua nainen, joka voi tehdä tiedettä, tutkia ja opettaa. Kivutonta se ei ole; on tehtävä paljon asioita, luovuttava kaikesta, uskonto tai paremminkin sen tulkitsijat määrittävät naista, jossain tapauksessa myös avaavat jonkin portin kirjoittaa ja tehdä tiedettä. Nykyaikaan siirryttäessä on kuitenkin jotain pelottavaa, sillä siinä minulle lukijana tuli tunne, että Ahava kuvaa myös maasta ja luonnosta vieroittuneen ihmisen elämää. Ennen luonto on ollut osa ihmistä, mutta se etääntyy yhä kauemmas hänestä. Nykyajan nainen saa nyt olla mitä haluaa: tehdä tiedettä, rakastua keneen haluaa, toimia vapaasti ilman kulttuurin tai uskonnon nostamia raja-aitoja, mutta ihminen erkaantuu yhä kauemmas luonnosta.

Kenelle suosittelen? Jos kaunis tarina kiinnostaa, kun kieli ja sen upeus herkistää, kun haluat lukea kirjan joka on todella hienosti toteutettu eikä tunnu kikkailulta. Jos pidit Virginia Woolfin kirjasta Orlando tai sen elokuvasovituksesta, löydät varmasti tästä jotain samankaltaista. Kirja sopii hyvin myös tällä hetkellä Järvenpään taidemuseossa esillä olevaan näyttelyyn ”Ihmisille ja kuoriaisille – Puutarhan salaisuus”. Oikeastaan jotkin teokset jopa kuvaavat aivan samoja teemoja muutoksesta ja hyönteisistä kuin kirjan tarina.

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja, 1949



#VanhatHelmet-sarjassa tänään esittelyvuorossa Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja

Rapistuva linna, englantilainen maaseutumiljöö, nuoren ihmisen haaveilut. Siinä vetovoimaa kerrakseen lukuhetkeen, jolta kaipaa romanttisia kiemuroita ja viehättävää vanhanajan tunnelmaa höystettynä nokkelalla, terävänäköisellä sankarittarella. Linnanneidon lokikirja on julkaistu alun perin vuonna 1949. Se on päiväkirjamainen romaani, jossa kirjailijan urasta unelmoiva päähenkilö Cassandra kirjoittaa huomioita omasta ja perheenjäsentensä elämästä. Yksi kirjailija perheestä jo löytyy: isä, joka on aikaisemmin niittänyt mainetta ja tuona nousukautena ostanut vanhan kivilinnan. Nyttemmin häntä on kuitenkin jo pitkään vaivannut tyhjän paperin kammo, minkä seurauksena homelinna on vahvasti remppakunnossa ja linnan asukeilta ruoka vähissä. Ei elämä silti pelkkää kurjistelua ole. Erityinen merkkitapaus on, kun lähistölle muuttaa kaksi amerikkalaisnuorukaista, jotka herättävät Cassandrassa ja hänen isosiskossaan Rosessa elävää mielenkiintoa. Nuorella lemmellä on tunnetusti taipumusta aiheuttaa monenlaisia mutkia matkaan.

Linnanneidon lokikirja oli oman aikansa bestseller, jota on luettu klassikkoteoksena monessa polvessa. Romanttisuudestaan huolimatta en pitänyt sitä imelänä. Cassandrassa on hempeiden haaveidensa vastapainona roima annos sarkasmia ja kursailemattomuutta verrattuna aiempien aikakausien tyttökirjojen päähenkilöihin. Kirjan takakannessa J. K. Rowling toteaa: ”Linnanneidon lokikirja on paras kirja jonka olen koskaan lukenut.” Likikään samanlaisiin sfääreihin ei oma arvioni sentään yllä, mutta yhtä kaikki viihdyin romaanin parissa ja suosittelen sitä valoisten, keväthuumaisten iltojen ratoksi. - Anniina

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sattuiko vahinko?

Esittelyssä: Uusi työntekijämme Annu!

Miki-kirja, mikä se on?