Kirjastolaisten vuoden suosikkeja 2021

Vuoteen 2021 sisältyi jälleen kerran paljon hienoja luettuja kirjoja ja katsottuja elokuvia. Tähän on koottu muutaman kirjaston vinkkarin vuoden parhaat luku- ja elokuvakokemukset. Listattuja kirjoja ja elokuvia ei ole rajattu 2021 ilmestyneisiin.



Kirjaston vinkkaustiimin jäseniä: Rebecca, Jenni, Saara, Heini ja Ville


Saara

Tove Ditlevsen: Lapsuus



Tanskalaisen Tove Ditlevsenin Lapsuus (S&S 2021, suomentanut Katriina Huttunen) oli yksi vuoden kirjallisista aarteista: tiivis, kuulaalla kielellä kirjoitettu autofiktiivinen teos, joka onnistuu jotenkin osumaan juuri asioiden ytimeen. 1970-luvulla kirjoitetussa kirjassa eletään 1920-luvulla Kööpenhaminan työläiskaupunginosassa. Minäkertoja Tove on mielikuvituksekas, tunteikas ja monen mielestä varsin kummallinen lapsi, joka haaveilee kirjailijan urasta, mutta jolle ei ole juuri hyviä kortteja elämässä jaeltu. Nuori dramatiikan- ja kauneudentajuinen tyttö haluaisi esimerkiksi kirjoittaa virsiä, mutta lapsuudenkodin ateistinen ilmapiiri ei siihen kannusta tai sitä edes hyväksy.

Toven lapsuus on rehellisesti sanottuna varsin ankea, ja lapsuus onkin yksi kirjan pääteemoista. Lapsuutta kuvataan oivaltavasti asiaksi, joka ”tarttuu kuin haju ja josta ei pääse eroon”. Seuraavissa osissa päästään kurkistamaan Toven nuoruuteen ja aikuisuuteen.

 

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo



Tänä vuonna tulin vihdoin tutustuneeksi Nobel-voittaja Olga Tokarczukiin, ja täytyy sanoa, että tämä kirjailija on aivan omaa luokkaansa. Päivän talo, yön talo (Otava 2004, suomentanut Tapani Kärkkäinen) on täysin suvereeni taideteos. Tokarczuk kirjoittaa häpeilemättömän kummallista tekstiä, jossa vilisevät pyhimystarinat, kollektiiviset unet ja toinen toistaan erikoisemmat hahmot Sleesian maaseudulta Puolasta. Jollakin tavalla nämä kuitenkin muodostavat ehjän ja kauniinkin kokonaisuuden, joka ei tarvitse mitään muuta. Mitään ei selitetä, ja hyvä niin. Liikaa en halua minäkään selittää. Vahva suositus!

 

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (Tammi, suomentanut Helena Bützow)



Yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista jäi mieleen lämmittämään Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta, joka luettiin myös kirjaston lukupiirin joulukuun kirjana.

Teos kuvaa 1900-luvun alun eurooppalaista yhteiskuntaa ja sen murrosta; vanha maailma kulkee vähitellen kohti loppuaan, ilta sarastaa. Hovimestarin ammatti muuttuu ja jää lopulta kokonaan pois. Demokratia valtaa alaa, ja vanhat ajatukset aristokratiasta, yhteiskuntaluokista ja elämän tarkoituksesta alkavat tuntua vanhentuneilta. Teos osoittaa melkoista kirjallista taituruutta: Ishiguro on todella onnistunut tuomaan sivuille 1900-luvun alkuvuosikymmenten brittiläisen hovimestarin äänen. Hienovarainen, lempeän humoristinen ja arvokas kirja on ehdottomasti modernin klassikon asemansa ansainnut.

 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia



Linnan klassikkotrilogia Täällä Pohjantähden alla (kustantanut WSOY) pääsi 1015 vuoden jälkeen uusintakierrokselle. Olin lukenut teoksen lukioikäisenä, jolloin se herätti minussa hurjasti tunteita ja mielipiteitä ja sai kiinnostumaan Suomen historiasta aivan uudella tavalla. Ilokseni huomasin, että nyt aikuisiässä teos oli ihan yhtä vaikuttava. Dramaattisen tarinan herättämät tunteet olivat ehkä hieman maltillistuneet, ja nyt löysinkin tarinasta uusia kerroksia.

Ensinnäkin trilogia on yksinkertaisesti erittäin nautittava, mukaansatempaava ja taidokkaasti kirjoitettu sukutarina, jossa edetään vaatimattoman torpan perustamisesta 1880-luvulta aina 1950-luvulle sodanjälkeiseen aikaan asti – ja sellaisena se on mainio ja sivistävä fiktiivinen kuvaus tästä osasta Suomen historiaa. Toiseksikin se on tietenkin tarkkanäköinen tutkielma luokista. Linna kuvaa hyvin elävästi yhteiskunnan eri kerrostumia, ja vaikka hän onkin saanut yksinomaan työläiskirjailijan leiman, myös sisällissodan valkoinen osapuoli saa ymmärrystä osakseen. Kukaan ei pääse pakoon niitä olosuhteita, joihin on syntynyt, ja omasta yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta todellisuudesta irtautuminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

 

Heini

Rosa Liksom: Väylä



Väylä kuvaa pienen kylän tytön pakovaellusta ja Lapin sodan hävitystä. Perhe on hajonnut ja vain kotitilan karja on lohtuna ja myös taakkana. Liksom kertoo niin kauniisti jopa kovin verisiä ja rumia asioita. Luonto ja eläimet pelastavat ”ihmiseläimen”, vaikka maailma olisi kuinka hätkähdyttävä ja ristiriitainen. Pienet asiat tuovat lopulta lohtua ja valoa pimeyteen, valaisevat tietä sykähdyttävä hetki kerrallaan.


Vanessa Springora: Suostumus



Kirja on herättelevä kuvaus siitä mikä vielä 70-luvulla oli sallittua ja hyväksyttyä. Springora ei moralisoi, mutta paiskaa lukijan eteen maailman, jossa pikkutytöt ja pojat olivat hyväksytysti arvostetun taiteilijan, toimittajan tai kriitikon muusia ja seksuaalisia innoittajia. Pedofilia oli hyväksyttyä, sillä lapsihan halusi rakkautta ja ihailua. Silti Springora ei missään tapauksessa retostele, vaan avaa nyt lapsesta naiseksi kasvaneena omat ajatukset tapahtuneesta ja sen seurauksista. Kirja käsittelee ajankohtaisia asioita valtasuhteista ja niiden hyväksikäytöstä.


Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät



Argentiinalaista uuden kirjailijasukupolven kauhua. Kauhua, johon kytkeytyy yhteiskunnan kipupisteitä ja kansanperinteen kummitustarinoita. Enriquezin novelleista jokainen on hurja ja kauhea. Olisi ihana suositella tätä vain ilman kauhu-sanaa, sillä ihan perinteistä kauhukirjallisuutta tämä ei ole. Yksi vuoden parhaista ja karmaisevimmista lukukokemuksista.


Elisabeth Strout: Olive taas



Kuinka kuvataan vanhenemista ja luopumista. Kuinka kuvataan elämää, joka on tavallista ja silti täynnä elämää ilman nyyhkytarinoita. Luopuminen ja vanheneminen pehmentävät ja auttavat jopa Olivea löytämään reittejä takaisin useiden jo hukattujen tunteiden luo. Samalla vanheneminen on raastavaa ja kipeää. Voi, miten tästä kirjasta pidin. Toivon kuitenkin, että lukijat, jotka eivät ole Oliven vaiheita seuranneet, lukisivat ehkä ensin jonkin aikaisemmista Stroutin kirjoista, joissa Olive joko vilahtaa sivuhenkilönä tai on päähenkilönä.


Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun



Romanttinen, kaunis ja samalla jännityskirjamainen ja kirpaiseva tarina lapsista jotka on ryöstetty vanhemmiltaan ja adoptoitu ”parempiin” perheisiin. Takana oleva oikea tarina 1920-1950 lukujen aikana tapahtunut lasten kidnappaus- ja lapsikauppaskandaali on itsessään niin absurdi, että sitä ei meinaa uskoa todeksi. Kirja on kirjoitettu kahdessa aikajanassa ja vaikka sen aihe on karu se on myös romanttinen ja sitä voisi kuvailla sanalla ”lukuromaani”.


Susanne Clarke: Piranesi



Tämä kirja kuuluu fantasia luokkaan ja toivoisin niin että sen lukisivat myös muut kuin fantasian ystävät. Kirja on uskomaton, tiivis ja upea tarina jossa on niin paljon asiaa, että fantasia sana ei saisi karkottaa lukijoita. Kirjan keskiössä on ihmeellinen talo, joka kätkee sisäänsä yhä syvempiä ja ihmismieltä kiehtovampia salaisuuksia ja mysteerejä. Pienet yksityskohdat ja huomiot avaavat tarinaa kuin pikkuhiljaa avainta kääntäen. Aivan mahtava kirja jota ei voi laskea käsistään.


Kai Nieminen: Heräsin taas unesta



Tässä runokirjassa tiivistyy rakkaus ja kaipuu. Se on kaunis, raastava, omakohtainen. Suoraa puhetta edesmenneelle puolisolle. Kirja pysäytti monta kertaa miettimään oman arjen itsestään selvinä pitämiäni asioita. Rakkaus on parasta ja kipeintä. Menetys niin lopullista ja muistotkin satuttavat vaikka ovatkin lohdullisia ja tärkeitä.

 

Ville

Volter Kilpi: Pitäjän pienempiä (Otava 1934)



Volter Kilven Saaristosarjan toinen osa siirtää huomion rannikkopitäjän mahtimiehistä seudun köyhään kansanosaan. Pitäjän pienempiä koostuu useasta kertomuksesta: kirjan avaa pitkä, pienoisromaanin mittaan yltävä ja ajan kulkua kerronnallaan hidastava Ylistalon tuvassa, joka kuvaa talviteloille asettuneiden merimiesten laiskaa eloa pienessä Ylistalon tuvassa, jonne miehet ovat vetäytyneet kevättä odottamaan. Kirjan päättävät lyhyet, novellimittaiset kertomukset, joissa lämpimän tuvan yhteisöllisyys vaihtuu raastavaan yksinäisyyteen, kylmyyteen ja epäonnistumiseen.


Virginia Woolf: Päiväkirja I (Savukeidas 2015, suomentanut Ville-Juhani Sutinen)



Virginia Woolfin koottujen päiväkirjojen ensimmäinen osa kattaa ensimmäisen maailmansodan täyttämät vuodet. Sota on läsnä, muttei pääosassa: kaukaisen sodan jylyn lisäksi päiväkirjan täyttävät tarkkasilmäiset merkinnät kirjailijaa ympäröivistä ihmisistä, kirjoittamisesta ja kirjailijan mielenliikkeistä. Merkintöjen skaala ulottuu arkisesta säätilan kuvailusta yhteiskunnan suurien linjojen pohdiskeluun. Päiväkirjamerkintöjen tyylissä on tajunnanvirtamaisia elementtejä, jotka tekevät lukemisesta intiimin ja elävän kokemuksen.


Hanna Hauru: Viimeinen vuosi (Like 2021)



Viimeinen vuosi on Hanna Haurun terävä ja armoton, tarkalla ja kirkkaalla kielellä kirjoitettu pienoisromaani pohjoisen pikkukylän köyhästä kirjailijasta. Yksinäisyyden, niukkuuden ja nälän riivaama päähenkilö onnistuu kuitenkin osoittamaan, että surkeimmassakin tilassa voi löytää jotain kannattelevaa, ”työtä, jota voi tehdä ylpeydellä.”

 

Jenni

Tommy Orange: Ei enää mitään (Aula & Co 2020, suomennos Jussi Korhonen)



Ei enää mitään kertoo kahdestatoista urbaanista intiaanista, jotka valmistautuvat Oaklandin stadionilla pidettävään suureen powwowiin. Rujot hahmot asettavat oman kulttuurinsa jatkuvasti kyseenalaisiksi ja yhdessä heistä muodostuu kuoro, jonka äänet kertovat kaupunki-intiaanien kurimuksesta. Tarinassa yhdistyvät niin tuskallinen historia, kauneus ja henkisyys, uhraukset kuin sankaruuskin.

Vaikka Ei enää mitään käsittelee ajoittain tuskallisiakin asioita, ei se ole raskasta luettavaa. Aiheita käsitellään realistisesti ja Orange kertoo urbaaneiden intiaanien tarinaa selittämättä asioita puhki. Lukija ikään kuin hyppää mukaan tarinaan kesken kaiken ja lopussa taas poistuu ennen kuin kaikkeen on tullut selvyys. Tarinan hahmoilla on toisiinsa muitakin yhteyksiä kuin powwow ja lukiessa onkin nautinnollista selvittää, miten ja miksi kukakin toisensa tuntee. Ei enää mitään on romaani, joka saattaa helposti jäädä huomaamatta, mutta josta varmasti monet lukijat saavat paljon irti – onhan se onnistunut yhdistelmä yhteiskunnallisia aiheita, kertomuksia perheistä, historiasta ja nykypäivästä.

 

Anna-Lena Laurén: Samettidiktatuuri – vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä (Teos & Förlaget 2021, suomennos Kaisa Sivenius)



Samettidiktatuurissa pehmeys yhdistyy kovuuteen. Venäjällä pehmeyttä edustavat esimerkiksi vapaus ilmaista mielipiteensä ja äänioikeus. Se, että eri mielipiteillä kuitenkin harvoin on käytännön merkitystä tai että valinnat on oikeastaan tehty jo ennen vaaleja, on silti useimmille venäläisille ihan vain vallitseva asiaintila. Osa kuitenkin vastustaa ja muun muassa näistä ihmisistä Laurén kertoo erinomaisessa teoksessaan.

Anna-Lena Laurénin tapa kirjoittaa Venäjästä ymmärrettävästi ja helposti lähestyttävästi on ilmiömäinen eikä hän petä tälläkään kertaa. Samettidiktatuuri valottaa sitä, miksi päivänselvistä asioista valehdellaan, miksi venäläinen politiikka tuntuu täysin järjettömältä ja miksi ketään ei enää oikeastaan edes kiinnosta. Mukana on niin valtiojohtoisen politiikan ruodintaa kuin arkipäiväisiä sattumuksia ja yhdessä nämä kertovat kiehtovaa tarinaa maasta, joka ainakin itselle on lähes mysteeri ja jonka ymmärtäminen pelkkien uutisten perusteella on melkeinpä mahdotonta. Samettidiktatuuria ja muita Laurénin Venäjää käsitteleviä kirjoja kuten esimerkiksi Hulluja nuo venäläiset (Teos & Söderström 2009, suomennos Laura Beck) voi suositella kaikille, jotka haluavat ymmärtää itänaapuriamme vähän paremmin ja oppia jotain uutta.

 

Nomadland (2020, ohjaus Chloé Zhao)



Elokuvan alussa kuusikymppinen Fern (Frances McDormand) menettää työnsä ja koska oikeastaan kaiken muun hän on menettänyt jo aiemmin, päätyy hän kiertelemään ympäri Yhdysvaltoja pakettiautollaan. Matkan varrella Fern tapaa muita kaltaisiaan, niin kutsuttuja nomadeja, jotka tekevät pätkätöitä silloin kun jonkun hanttihomman onnistuvat saamaan, pelkäävät, että poliisi sakottaa luvattomasta yöpymisestä ja pohtivat, mitä tehdä, kun auto hajoaa ja varaa korjaukseen ei ole.

Nomadland on jopa hieman hämmentävä elokuva, sillä siinä ei juuri tapahdu mitään erikoista. Siitä huolimatta tarina on vangitseva ja hahmot – joista monet oikeita nomadeja eivätkä ammattinäyttelijöitä – ovat kiehtovia. Elokuvan voima onkin nimenomaan tarinassa, siinä, kuinka se kertoo ihmisten arkipäiväisistä huolista ja iloista, kuvaa pakettiautoelämää, josta toiset saattavat haaveilla, kun taas näille ihmisille se on ainoa vaihtoehto asunnottomuudelle. Nomadland on puhutteleva elokuva, jossa on lämpöä ja hyvyyttä ja joka ajoittain synkästä aiheestaan huolimatta on myös toiveikas.

 

Lupaava nuori nainen (2020, ohjaus Emerald Fennell)



Humalainen nuori nainen, Cassie (Carey Mulligan) päätyy baarista ”pelastajana” toimineen miehen asunnolle. Mies, ihan mukava sellainen, huomaa tilaisuutensa tulleen ja päättää käydä hommiin. Kunnes koko ajan vesiselvänä ollut nainen yhtäkkiä kysyy, mitä mies oikein tekee. Ja eihän mies ymmärrä tekevänsä mitään väärää, eihän hän ole sellainen.

Lupaava nuori nainen voi katsojasta riippuen olla kostotarina, romanttinen kertomus, satiiri, musta komedia tai trilleri, kaikkiin elokuvassa on aineksia. Pohjimmiltaan elokuvassa kysymys suostumuksesta ja toisen ihmisen kunnioittamisesta. Lupaava nuori nainen vaikuttaa ennustettavalta tarinalta, mutta elokuva hämmentää katsojaa nerokkaasti ja kuorii yltään kerroksia kuin sipulista. Lopun käänteet tulevat kuitenkin niin puun takaa, että niitä ei elokuvan aikana helposti arvaa – ei olekaan ihme, jos katsoja jää elokuvan loputtua kummastelemaan, mitä juuri tapahtui. Lupaava nuori nainen on elokuva, jonka katsominen olisi paikallaan aivan jokaiselle; moni varmasti löytää samastumispintaa, monille kokemus on silmiä avaava. Yhtä kaikki, elokuva on yksi vuoden oivaltavimpia ja parhaita.

 

The Dissident (2020, ohjaus Bryan Fogel)



Lokakuussa 2018 Washington Post -lehden toimittaja Jamal Khashoggi käveli Saudi-Arabian Istanbulin-konsulaattiin hakemaan avioliittopapereita eikä koskaan palannut. Katoaminen ja sitä seuranneet tapahtumat ja selitykset kiinnittivät maailman huomion Saudi-Arabian kruununprinssin Mohammed bin Salmanin rooliin tapauksessa.

Käry-dokumentissaan Venäjän valtiojohtoisen dopingohjelman paljastanut Fogel on tällä kertaa tarttunut tapaukseen, jonka surullinen lopputulema on tiedossa. Vaikka tapauksen käänteet pääpirteittäin olisivat tutut, on Khashoggin murhaa valottava dokumentti kylmäävää katsottavaa. Tutuiksi tulevat Saudi-Arabian kybervakoilu ja sen seuraukset, vangitsemiset ja kiduttamiset. The Dissident tekee selväksi sen, ettei Khashoggin kuolema ollut vahinko vaan suunnitelmallinen teko, josta tarjoillaan vakuuttavaa todistusaineistoa kattavasti. Elokuvan jännite pysyy yllä koko lähes kaksituntisen kestonsa ajan ja aina kun katsoja luulee, että karmeimmat paljastukset on jo tehty, esiin tulee vielä jotakin uutta. Dokumentti ei mässäile aiheellaan, mutta aivan kaikkein herkimmille katsojille sitä ei voi suositella.

The Dissident on katsottavissa Viddla-palvelussa osoitteessa viddla.fi.


Mintti

Paras kotimainen elämäkerta: Arja Ahtaanluoma: Puolinainen. (Johnny Kniga 2020).



Kuvittele millaista olisi herätä sairaalassa niin että sinulta on amputoitu molemmat jalat ja kädet? Sitä ennen olisit elänyt aivan tavallista, kiireistä elämää kaikkine menoineen ja nyt tällainen yllätys! Näin kävi Arja Ahtaanluomalle ja hän kertoo kirjassa millaista oli sopeutua täysin uudenlaiseen ja erilaiseen elämään.


Paras ulkomainen elämäkerta: Tara Westover Opintiellä, (Tammi 2019)



Westover kasvoi Idahon vuorilla perheessä, joka odotti maailmanloppua ja vihasi yhteiskuntaa, koulutusta ja lääketiedettä. Isän valta oli ehdoton hulluuden rajoille asti. Tara pääsi kouluun vasta aikuisuuden kynnyksellä ja teki paljon töitä vapautuakseen perheensä kahleista. Uskomaton kasvutarina.


Paras historiallinen romaani: Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen, (Otava 2019)



Helsinkiläistyttö pakenee pulaa maalle kesällä -43. Sota vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin. Kirjassa on hienosti kuvattu sodan vaikutuksia tavallisten ihmisten elämään ja suhteisiin. Koskettava ja todenmakuinen kirja.

 

Paras tietokirja: Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia - 15 oivallusta elämästä (Otava 2019)



Nuori nainen aloittaa teeseremonian opiskelun. Sitkeästi, joka viikko 25 vuoden ajan hän käy oppitunneilla. Vähitellen hän huomaa, kuinka yksityiskohtaiset säännöt ja rituaalit rauhoittavat mielen ja helpottavat vastoinkäymisissä. Kaunis ja hidas kirja, joka tuo mielenrauhaa.

 

Paras kevyt romaani: Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella (WSOY 2021)



Kun kaipaa kevyttä ja viihdyttävää lukemista, niin tämä kirja on siihen erinomaisen sopiva. Kirjassa Charlotte perii tuntemattomalta tädiltään kirjakaupan Lontoosta. Kirja on tarina siitä, miten talo täynnä kirjoja, kourallinen uusia ihmisiä ja äreä kollikissa voivat antaa elämälle uuden suunnan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sattuiko vahinko?

Me hankimme sinun kirjasi

Esittelyssä: Uusi työntekijämme Annu!