Marraskuun kirjavinkkejä

 Hei, tervetuloa lukemaan kirjavinkkejämme marraskuulta. Tähän on kerätty kaikki marraskuun aikana somekanavillamme vinkatut kirjat - hyviä lukuhetkiä! 

Nina Wähä: Perintö, WSOY 2020, suom. Sanna Manninen 

Heini vinkkaa!

Kirja näyttää paksulta, ja onhan se yli 500- sivuinen järkäle, mutta voin aivan rehellisesti sanoa, että siltä se ei tunnu. Kirja ahmaisee mukaansa: teksti on kiihkeää ja mukaansatempaavaa. Perintö on sukutarina, jossa on loppuun saakka kestävä sähäkkä jännite.

Kirjan tapahtumat keskittyvät Suomen puolelle Tornionjokilaaksoon lähinnä 1980-luvulle. Toinin perhe – isä Pentti, äiti Siiri ja kaksitoista lasta (tai neljätoista laskentatavasta riippuen) – elää maatilan uuvuttavaa arkea. Tätä maailmaa kuvataan milloin kenenkin perheenjäsenen näkökulmasta käsin, vaikka myös vahva kertoja välillä puuttuu peliin ja osoittaa kaikkivoipaisuutensa koko järjestelmällisen kaaoksen hälyssä. Ja kuka tämä ”kertoja” on – se selviää oikeastaan vasta lopussa. Nina Wähä onnistuu aivan tavattoman hyvin pitämään henkilöiden ja äänten kakofonian kasassa niin, että sitä voi vain ihailla. Vasta jälkeenpäin ymmärtää, kuinka moneen kirjan hahmoon onkaan tutustunut, ihastunut ja vihastunut, niin vaivatonta on tämän kirjan kerronta.

Tämä sukutarina, perhedraama, on hersyvä, mehukas ja samalla kamala, jopa inhottava. Huumoria, kovin mustaa sellaista, on joka puolella, asioissa jotka eivät oikeastaan edes saisi hymyilyttää saati naurattaa. Jotain kovin uhkaavaa, lataavaa ja jännittävää on koko ajan taustalla, ja tarinaa ahmii näin valtavina palona. Välillä on pakko pysähtyä, sillä Wähän luomat tunnelmat ja tapahtumat ovat niin kauhistuttavia ja ihastuttavia ja silti todentuntuisia.

Kirja ei ole dekkari, vaikka jännitys sen tapahtumia ja juonen kuljetusta leimaakin. Ainakin perhe-/sukutarinoita lukeville tämä kirja on aarre. Se kertoo myös Tornionjokilaakson elämästä, joka sinänsä on mielenkiintoista. Erityisesti minusta oli mieleenpainuvaa, että tässä kirjassa ei kerrota uskonlahkolaisuudesta, vaikka lapsia onkin monta. Eletään pohjoisessa, syrjäseudulla, ja samalla ikään kuin kahden maan rajalla ja omassa maailmassa, joka ei ole Suomi eikä Ruotsi vaan jokin muu. Vahvasti mielessäni vilisti tämän lukukokemuksen jälkeen elokuva Napapiirin sankarit (3 osaa, ohj. Dome Karukoski). Lukemissani kirja-arvosteluissa taas vilahti viittaus ”Uuden ajan Vittulanjänkä” (Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, Like 2001). Kuitenkin tässä oli jotain muuta; oma mielipiteeni on, että se tavoitti jotain syvempää. /HT 

Oletteko huomanneet nämä uudet lasten ja nuorten sarjakuvat?

Nyströmin ja Demervallin Viikinki Siiri -sarjassa ilotellaan vanhojen klassikkosarjakuvien tyyliin viikinkimaisemissa. Hauskaa huumoria ja hurjia hetkiä!

Malin Falchin vähän isommille lukijoille suunnattu Pohjantuli -sarjassa Sonja matkaa myyttiseen Norjaan. Tunnelmallinen luontokuvitus rauhoittaa mukaansatempaavaa kertomusta.

Kallion ja Hyrrin toinen, hurmaavasti kuvitettu sarjakuva Kallesta ja Kanelista jatkaa kahden harrastuksen parissa. Soittaminen ja futis mahtuvat molemmat lasten elämään, mutta mitä käy, kun käsi katkeaa?

Ja no, Star Warsin tuntevat kaikki. Selkeät kuvat ja teksti noudattelevat alkuperäistä tarinaa niin hyvin, ettei elokuvia ole tarvinnut katsoa ymmärtääkseen lukemaansa. AP

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä, Tammi 2004, suomentanut Kaijamari Sivill

Kirjaston henkilökunta vinkkaa vanhoja helmiä. 

 Tiedättekö sen tunteen, kun löytää jonkin oikein hyvän kirjan, joka ei ole syksyn tai kevään uutuuslistoilla vaan jonka julkaisusta on hujahtanut jo jokunen vuosi? Sellaisen kirjan, josta ihan kaikki eivät tiedäkään ja johon ei kerry kirjastossa varausjonoa, vaan jota saa lukea kaikessa rauhassa itsekseen. Jaamme iloksenne näitä aarteita hyllyjemme kätköistä! #vanhathelmet

Ensimmäinen helmemme on Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä (Tammi 2004, suomentanut Kaijamari Sivill). Vuosi sitten luettu kirja jätti selkeästi jäljen, koska muistelen tarinaa ja sen tunnelmaa vieläkin aika ajoin. Kirja on kirjoitettu 2000-luvun alkupuolella, mutta sillä on paljon annettavaa vielä vajaat 20 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin.

Tarina sijoittuu pääasiassa 1960-luvun alkuvuosien Kanadaan ja kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan Jackin ja Mimin perheen tarinan – ja tietysti taustalla on paljon muitakin tasoja, niin kuin parhaassa kirjallisuudessa aina. Eletään kylmän sodan aikaa, ja maailmanpoliittisesta uhkaavasta tilanteesta huolimatta Jackin ja Mimin elämää leimaa optimismi ja usko tulevaan. Jack työskentelee ilmavoimissa, Mimi on kotirouva. Parilla on kaksi lasta, Mike ja Madeleine. Tarinaa seurataan vuoroin lapsikertojan, Madeleinen, ja aikuiskertojan, Jackin, näkökulmasta. Perhe-elämä on idyllistä, seuraelämä ilmavoimien asuinalueella vilkasta, vanhempien välinen romanttinen suhde kukoistaa. Vanhan kansan ihmisiä, voisi joku kuvailla Jackia ja Mimiä.

Mutta mikäpä kertomus tämä olisi, jos se olisi vain kertomus onnesta? Jo alusta asti kerronnan yllä leijuu jatkuva uhkan tunne, ja lukijalle selviääkin jo melkein alkusivuilla, että joku henkilöhahmoista tulee tarinan edetessä menettämään henkensä. Juoni kiertyy tämän traagisen tapahtuman ympärille, ja sanottakoon, että varsinkin Jack-isän sekaantumisella salaiseen poliittiseen operaatioon on arvaamattomat vaikutuksensa. Madeleine kasvaa aikuiseksi näiden ahdistavien tapahtumien varjossa ja alkaa vasta kolmikymppisenä pohtia, mitä oikeastaan loppujen lopuksi tapahtui. Mikä on hänen vanhempiensa rooli tapahtumissa? Olisivatko asiat voineet mennä toisin?

MacDonaldin maailmaan todella uppoaa. Perhe-elämän onnelliset hetket sekoittuvat maailmanpoliittiseen tilanteeseen ja epämääräisiin salaisuuksiin, joita pienetkin lapset joutuvat kantamaan harteillaan. Moniulotteiset henkilöhahmot, jotka eivät ole hyviä sen paremmin kuin pahojakaan, alkavat elää omaa elämäänsä lukijan päässä. Lapsen sisäisen maailman kuvaus on myös erityisen ansiokasta.

Linnuntietä saattaa ensi alkuun kauhistuttaa sivumäärällään – sivuja kun on ruhtinaalliset 851 – mutta sitä ei kannata pelästyä. Hyvä tarina tempaa mukaansa heti ensimetreiltä. SL

Tove Ditlevsen: Lapsuus, S&S 2021, suomentanut Katriina Huttunen

Millaista on kasvaa lapsena 1920-luvulla Kööpenhaminan työläiskaupunginosassa? Kirjoilla on voima viedä meidät oman kokemuspiirimme ulkopuolisiin maailmoihin, ja Tove Ditlevsenin Lapsuus (S&S 2021, suomentanut Katriina Huttunen) tekee sen aivan erityisen elävästi. 1970-luvulla kirjoitetun autofiktiivisen Kööpenhamina-trilogian ensimmäinen osa on suomennettu tänä vuonna, joten nyt suomalaisetkin lukijat voivat viimein nauttia siitä omalla äidinkielellään.

Ditlevsenin teksti on elävää ja vie lukijansa paitsi keskelle kööpenhaminalaista kaupunkimiljöötä myös pienen Toven oman pään sisälle. Tove on mielikuvituksekas, tunteikas, vähän outo lapsi, ja itse ainakin lukijana olin täysin hänen puolellaan. Erityisesti nuoren Toven kirjailijahaaveet koskettavat. Äiti ja isä eivät ymmärrä lastaan – eihän tytöstä voi tulla runoilijaa. Nuori dramatiikan- ja kauneudentajuinen tyttö haluaisi lisäksi kirjoittaa virsiä, mutta lapsuudenkodin ateistinen ilmapiiri ei siihen kannusta tai sitä edes hyväksy.

Toven lapsuus on ankea, ja se onkin yksi kirjan teemoista. Ditlevsen kuvaa lapsuutta oivaltavasti asiaksi, joka "tarttuu kuin haju ja josta ei pääse eroon". Suhde äitiin on erityisen vaikea, mutta ei isäsuhdekaan mutkaton ole, eikä vähiten sen takia, että poikia pidetään työläiskodeissakin parempina kuin tyttöjä.

Kirja on ohut, joten sen voi lukea nopeasti, mutta en välttämättä suosittele niin tekemään. Tekstin äärelle haluaa pysähtyä, sitä haluaa makustella ja ihastella. Ditlevsenin kieli on nimittäin erittäin ilmaisuvoimaista, jopa runollista.

Kirja päättyy, kun Tove saa (siviili)konfirmaation, joka on lapsuuden loppua merkitsevä rituaali. Teini-ikä alkaa ja tuo mukanaan hämmennystä ja jännitystä. Mitä Toven tulevaisuus tuo tullessaan? Ilokseni luin juuri S&S:n sivuilta, että seuraava osa ilmestyy suomeksi jo ensi keväänä! -Saara